On tämä elämä haasteita täynnä, yhdestä kun selviää, kaksi jo odottaa. Mutta jos ajatellaan suuressa mittakaavassa, huoleni ovat kai pieniä. Mutta ainahan se on suhteellista ja omat huolet on isoja olipa ne muiden mielestä kuinka vähäpätöisiä tahansa.
Miriam on tosi haasteellinen taas kerran. Hänellä oli viikon säyseämpi kausi, mutta nyt hän kyllä on ottanut sen takaisin.
On aika raskasta elää psyykkisesti sairaan omaisen kanssa.
Saan Miriamilta aika usein fyysistä kurinpalautusta ja Miriamhan ei olekaan mikään keiju, vaan todella vahva yli 100-kiloinen voimapakkaus. Vähän kuin Peppi Pitkätossu. Peppi vaan ei ole yhtään agressiivinen, mikä Miriamilla on aika hallitseva piirre.
Miriam on ollut tänään taas hermona. Oli pukenut huomaamattani ulkovaatteet ja nappasi mukaan matkalaukun ja eikun menoksi.
Huusin Kapteenia apuun, mutta hän oli juuri tekemässä wudua. No ei muuta kuin huivi päähän ja takki, ja perään. Neito painelikin jo hyvän matkan päässä matkalaukkua vetäen. Ja ajatella, hänellä ei ole mitään kuvaa ympäristöstä, mutta menossa oli vaan, kuulemma Mummolaan Porvooseen. En saanut häntä pysähtymään mutta sitten kun pysähtyi, sainkin nyrkistä leukaan. Ja sitten hän alkoi ryöpyttämään minua, sieltä tuli kaikki sanat joita ei kelpuuteta sivistyssanastoon. Mua kyllä nappasi, koska lähes kaikki ympärillämme on arabeja. Mua hävetti. Mutta sitten ajattelin että jos eivät tajua että Miriam on sairas, niin menkööt...jonnekin.
Sain sitten suostuteltua tytön palaamaan kotiin ja mä sain rangaistukseski raahata matkalaukun. Ja hän huusi nonstoppian niin että tienoo raikui.
Kapteeni sanoi olevansa pahoillaan, oli nähnyt lyönnin ja sanoi että hän olisi pitänyt hakea Miriamin ja tekeekin sen vastaisuudessa. Sitten Miriam alkoi tappelemaan kapteenin kanssa ja Kapteeni sanoi ettei mun tartte huolestua, hän hoitaa homman kotiin. Kuten tekikin. Kuten aina.
Sitten Miriam jatkoi jo aamuista huuteluaan minulle: "sä olet tappanut mun isän ja äitin! Ja mun 6 siskoa ja veljeä!" Aika shokeeraavaa. Sitä jatkuikin aikansa, ja mitäpä tuohon voisi sanoa.
Ajattelin että en itke, mutta varmaan nukun pian. Alkoi väsyttämään. Sellainen henkinen väsymys joka ikäänkuin vie voimat. Isku vasten kasvoja, henkisesti.
No kyllä hän siitä rauhoittui aikaa myöten, nyt nukkuu. Taidan tehdä samoin.
Rauha maassa! Onnellista päivää kaikille rakkaille.
PS: mun ei ole tarkoitus kerätä tällä sääliä, vain kertoa millaista elämämme on. :)
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar