Prinsessa sotilaani!

Siis tyttäreni Miriamhan (17v.) on synnynnäinen Prinsessa koska hän on ainoa tyttäreni. Ja hänellä on kolme vanhempaa veljeä, jotka kantoivat kortensa kekoon Prinsessan miellyttämisessä.

Pari vuotta sitten asuessani Prinsessa Miriamin kanssa Malmössa, kuulin aamulla terassille, miten hän itki oikein tosissaan. Tietysti kiiruhdin hänen luokseen katsomaan että mikä on hätänä. Ja siinä hän istui kauhuissaan sängyllä, itki kuin vesiputous ja kertoi nähneensä kamalaa unta.

Tietysti otin hänet kainaloon ja lohduttelin että unet ovat unia. Mutta hän vaan tinkasi että se oli niin kamalaa. Pyysin häntä kertomaan unesta.

Hän sanoi että uni meni näin: "Mä olin MCc Donaldsilla töissä ja jouduin palvelemaan mun opettajaakin ja enhän mä voi kun mä olen Prinsessa!"

Mietin vakavasti.

Ja Miriam jatkoi;"Ja sitten ne heitteli tahallaan roskia lattialle ja mä jouduin keräämään ne. Mä olin kuin orja, eikö ne tajuu että mä oon Prinsessa. Kerro äiti niille."

En kyennyt enää oikein hillitä hilpeyttä, niin tosissaan hän oli. Ja loukattu, häntä oli kohdeltu niiiiin väärin. Mutta mietin vakavasti millainen tulevaisuus tyttärelläni on tuolla asenteella esim. sitten kun minua ei enää ole häntä palvelemassa.

Kukas sitten ymmärtää Prinsessaa? Enpä usko että kukaan.

Tämän painajaisen jälkeen Prinsessa alkoi tosissaan kyseenalaistamaan synnynnäistä kuninkaallisuuttaan ja pohtimaan että pitäisikö hänen aikuisena tehdä työtä. Puolen vuoden ajan ammatit vaihtui tiheään, lastenhoitajasta taiteilijaan, näyttelijästä lääkäriin, ompelijasta muotisuunnittelijaksi.

Kunnes noin vuosi sitten hänellä tärppäsi ammatinvalinnassa. Hän ilmoitti mulle eräänä päivänä: "Äiti, en mä olekaan enää Prinsessa vaan sotilas!"

Aika huima hyppy! Olin aika ällikällä lyöty tästä äärimmäisyydestä. Ja uskokaa tai älkää, Kapteenistakaan tai kenestäkään muustakaan armeijalaisesta ei ollut vielä edes aavistustakaan. Kohtalo kai.

Sen jälkeen kotimme muuttui enemmän tai vähemmän taistelutantereeksi, jollainen se on vielä tänäkin päivänä. Mutta nythän meillä on oma Kapteeni, joka treenaa Miriamia sydämensä halusta. Ja molemmat nauttivat ja Kapteeni perustelee mulle heidän hirvittävää riehumista sillä että se vahvistaa tyttären luonnetta ja voimia. No mitä tuohon voi sanoa jos molemmat ovat aivan haltioissaan. Se ei ole meinaan mitään pikkupeliä, vaan molemmat ovat hengästyksissään ja hiessä kun lopettavat. Ja mun on oltava erotuomari ja nostettava voittajan käsi pystyyn ja pussattava voittajaa. Jos ne ei ole liiskanneet mua rapakuntoon ennen voittajan julistamista, sillä nakkelevat toisiaan vuoronperään mun päälle. On muutama mustelma tullut. Olen myös heidän valokuvaajansa.

Kapteeni perustelee taistelua sillä, että Miriam voi purkaa agressioitaan siinä samalla. Aina kun Miriam raivoaa Kapteenille, sanoo hän vain että tyttären täytyy päästää kiukut ulos. On hän ihmeellinen mies ja kärsivällinen. Mashallah.

Miriamilla kun menee hermo, hän käy lopuksi käsiksi. Toistaiseksi ja nykyisin vain minuun. Se on aika dramaattista koska mä olen hyvin kosketusarka sairauden takia. Ja Miriamhan ei ole mikään hento kirppunen, vaan ihan painijan mitoilla varustettu. Pelkkä lätkäisykin saa minut lennähtämään.

Kuitenkin mä katson, että Miriam on pärjännyt hienosti olosuhteisiin nähden. Mehän asumme edelleen tässä yksiössä kuin sillit suolassa. Kenelläkään ei ole yksityisyyttä. Lisäksi mulla on aviomies, ja se aiheuttaa mustasukkaisuutta. Juuri tänään hän sanoi "Äiti, rakastatko sä varmasti mua? Ennen sulla ei ollut ketään (mitä??) jota oisit rakastanut kuin mä". Mistä Miriam sen tiesi? Mutta Kapteenia hän tietää minun rakastavan.

Selitän hänelle ties monenko kerran että rakkautta on monenlaista ja toinen ei sulje toista pois. Ja että rakkaus lapsen ja äidin välillä on suurinta täällä maailmassa. On hän kysynyt joskus rakkauttani Allahiinkin ja sen hän hyväksyy että se on suurinta. Mashallah.

Mutta aika ajoin Miriam antaa minulle satikutia, olen monena yönä saanut tukkapöllyä, kun Miriam on mustasukkainen  K  a p t e e n i s t a . Uskomatonta! Siis ei minusta vaan miehestäni.  Ja se alkoi kyllä heti muutettuamme yhteen. Tukkapöllyä tulee, koska häiritsen kuulemma Babaa! Usein Kapteeni pelastaa minut sillä että lähettää minut keittiöön ja hän jää juttelemaan Miriamin kanssa. Koska mähän olen se roisto, Miriam ei rauhoitu ennenkuin roisto on jättänyt heidät rauhaan. Kiitti vaan.

Kuulen aina tuolloin Kapteenin puhuvan Miriamille: "Minulla on maailman paras tytär Miriam! Rakastan sua Miriam eniten tässä maailmassa. Sen jälkeen vasta äitiä ja sitten vasta Shaimaa."

Alhamdulillaah meillä on ollut elämässä tälläinen Allahin siunaus, saada perheenpää jolla on rautaiset hermot ja itsehillintä. Ja rakkautta tuhlailtavaksi ja ymmärtämystä. Siis miehellä joka ei ole vielä edes kokenut isyyttä. Ei tarvitse kenenkään kummastella että miksi kunnioitan ja rakastan Kapteenia niin suuresti.

Toisekseen, Miriamilla on joku murrosiän tapainen hirviökausi. Hän valittaa kaikesta. Yrittää määräillä minua ja kontrolloida.

Harvoin menee päivä niin ettei hän ole uhannut mua hakkaamisella, poliisin soittamisella tai pidättämisella. Mikään minkä minä valitsen tai valmistan, ei kelpaa. Vaatteet tai ruoka esimerkiksi. Hän on kimpussa kokoajan, mäkättää ja mäkättää. Olen iltaisin niin väsynyt etten edes halua toisinaan vaihtaa Kapteeninkaan kanssa yhtään sanaa. Mutta hän ymmärtää. Ja antaa tilaa levätä. Enkä mä koskaan hermostu, huuda tai ole vihainen Miriamille. Pitäisikö mun? Siitä draamasta ei sitten tule koskaan loppua. Se suistaa hänen elämänsä lopullisesti raiteiltaan.

Myöskin se, että Miriam juoksuttaa ja passuuttaa itseään minulla kokoajan, on hänen testaamistaan onko kaikki hyvin. Se on hänen turvallisuuden mittari että jaksan käydä 7 kertaa sanomassa hyvää yötä, juoksen hänen wc-käynnin aikana siellä useaan otteseen, tulen 10 m päästä kaatamaan hänelle mehua, joka on hänestä metrin päässä. Ja hän rauhoittuu, koska kun minä vastaan aina hänen pyyntöihinsä, hän tunte että kaikki on hyvin ja turvallista.

Mutta eihän tämä elämä nyt aina ole pelkkää sotaa. Usein Miriam sanoo että halataanko ja pyydetään anteeksi ja sovitaan, awww. Siinä on vaan ihme piirre, mun on myös pyydettävä anteeksi, koska mun äänensävy ei ole ollut lempeä tai en ole katsonut häntä rakastavasti. Totta se onkin. Miriam on yhä elkeiltään Prinsessa, kuulemma sotilas-prinsessa.

Tämä Prinsessa on varmaan opettanut minulle paljon siitä mitä olen elämässäni oppinut. Katson että hän on minulle ja lähimmilleni Allahin lahja, minun testini ja uskottu tehtäväni; miten kohtelen ja kasvatan häntä. Tai hän meitä muita, miten milloinkin. Rakastan Allahia ja perhettäni, joka on niin uskomattoman rakas ja ihana! Mashallah!