Qadar Allah, Rakkaustarina

Mä uskon vakaasti Qadariin, kohtaloon ja Allahin johdatukseen. Kuten muslimit yleensäkin.

Olin siis 2 vuotta sitten eronnut, onnellisena sinkkuna. Toisaalta ajattelin, että enkö saa koskaan rakastaa ja olla rakastettu. Kuka mua pitää kädestä kun olen kuolemaisillani (no draamaa vähän). Kenen aikuisen kanssa juttelen? Kuka pitää mua sylissä ja antaa turvaa kylmää maailmaa vastaan. Silti ajattelin että avioliitto on mulle liian vaikea pala, olenhan outo lintu. Se vaan ei sovi mulle kun olen niin epäsosiaalinen. Mä en voi hengittää miehen lähellä ja ainakaan nukkua samassa huoneessa. Olen liian vahva ja itsenäinen ja itseppäinen ennenkaikkea. Elän "omassa maailmassani!"

Silloin 2 vuotta sitten kun erosin, tuttavani Suomesta, jonka olin tuntenut siitä asti kun hän oli lapsi, pyysi minua tekemään profiilin yhdelle sivulle jotta voisimme lähetellä viestejä siellä. Tein työtä käskettyä ja laitoin hyvin selväsanaisesti siihen että olen sivuilla vain ja ainoastaan keskustellakseni ystäväni kanssa. Mainittakoon, ettemme koskaan vaihtaneet yhtään viestiä ko sivuilla.

En muista milloin, mutta tänä keväänä Suomessa ollessani olin muuttanut profiiliani tyyliin: "En etsi häntä jonka kanssa voin elää vaan etsin häntä, jota ilman en voi elää" ja että mä olen muslimi.

No viestejä tulvi muslimeilta ja ei muslimeilta. Deletoin kaikki.

Yhtenä unettomana yönä, painoin nappulaa että etsi ihmisiä läheltä sinua. No selasin ja selasin ja diskasin kaikki. Sivusto valitti ettet näköjään ole valmis uuteen suhteeseen. No en ollutkaan, siis uuteen avioliittoon. Ajatuskin sai minut pakokauhuun. Happea!

Sitten törmäsin nimeen Abdurrahman! Se vaan kosketti mun sydäntä, se nimi. Klikkasin profiilia ajatellen: "mashallah mikä ihana nimi!"  Silmissä välkkyi Allahin 99 nimeä, ominaisuutta!

Profiilissa oli kuva, joka ei miellyttänyt minua yhtään, ei tippakaan, mulle tuli rehellisesti Saddam Huseyin mieleen, rahmakallah! Komea arabimieshän Saddam oli, mutta en kyllä puolisoksi ottaisi kaksoisolentoa. En millään!

Ja sitten kun luin profiilista että hän oli Iraqista, se oli viimeinen pisara. En ollut ikinä kuvitellutkaan voivani mennä naimisiin Iraqilaisen kanssa. Älkää kysykö miksi, vain joku naisen logiikkaan perustuva päätös.

Kaikki Muu olikin sitten luokkaa mashallah. Hän ilmoitti profiilissaan olevansa harjoittava muslimi, joka etsii vaimoa. Serious man, high educated, wouw ajattelin.

Kun tuo nimi Abdurrahman on niin ihana, klikkasin nappulaa että "ehkä" voisin tavata. Ja kaduin saman tien, ajattelin että mihinkä leikkiin nyt aloin, kun ei ole pienintäkään aikomusta pysyä leikissä mukana. Mutta se vaan klikkasi jotenkin tuo sormi sitä hiirtä...ihan mun ajatuksistani huolimatta.

Aamulla vilkaisin sähköpostiin ja siellä oli että Abdurrahman "haluaa" tavata sinut. Ja viestejä häneltä. Mun täytyy sanoa että viesti oli upea, hän esitteli itsensä, sanoi että voin kysyä mitä haluan ja että mä olen maailman kaunein nainen. No vähän mua nauratti, koska en ole ikinä, en edes nuorenakaan kuvitellut olevani kaunis, saatikka sitten jonkun miehen maailman kaunein. Naureskelin että lirkun lirkun. Mutta hän on edelleen samaa mieltä. No kauneus on katsojan silmissä.

Vastasin hänen hyvin korrektiin viestiin, että hauska tutustua, mutta ei mulla ole mitään kysyttävää näin äkkiseltään.

Mutta kun hän nyt oli Iraqista, en voinut vastustaa kiusausta politikoida, mistä mä pidän paljon. Kerroin myös seuraavaa: " En ota kantaa Saddam Huseyinin tekoihin, Allah häntä armahtakoon, mutta mun vereni kiehuu ajatellessani että jenkit hirttivät hänet. Siis c'mon, yhden valtion kaafir presidentti päätti hirttää toisen valtion istuvan muslimipresidentin! Että maailmassa ei ole mitään lakia koska tälläistä on mahdollista tapahtua. Muistan päivän, jolloin Saddam hirtettiin kuin eilisen. Seurasimme tilannetta arabikanavilta ja netistä. Surusi verhosi asuntomme, vaikka emme olleetkaan millään tasolla Saddamin kannattajia. Tunnen sen surun yhä ajatellessani hänen murhaamistaan."

No me jatkoimme yhteydenpitoa, olin aika kuiva ja vähäsanainen. Aina silloin tällöin laitettiin viestejä aivan yleismaailmallisista muslimien aiheista. Ja hän alkoi puhumaan että mun pitäisi ehdottomasti muuttaa paikkaan jossa on muslimeita. Sanoin etten muuta ikinä, koska se on niin hankalaa, vaikka inhosin Haaparantaa.

Sitten mä vaan yhtenä aamuna ajattelin että miksi ihmeessä mä herätän vääriä toiveita ja lopuksi tunteitakin, koska enhän mä häntä ole ottamassakaan. Laitoin hänelle vietin etten halua loukata tai herättää vääriä toiveita, koska ei musta ole avioliittoon. Kerroin hänelle että olin eronnut vasta 2 v sitten ja en missään nimessä ole valmis mihinkään, koska en ole unohtanut ex:ääni. Ei sillä että rakastaisin häntä yli kaiken vaan koska me olimme parhaat ystävät! Ikinä!

No vastaus tuli pian, että hän odottaa. Ja hyväksyy ja ymmärtää. Ja on vaan ystävä jos niin haluan... en tiedä mikä pani siinä silmänräpäyksessä laittamaan hänelle mun meiliosoitteen. En todellakaan tiennyt mikä kättäni liikutti näppäimistöllä.

Availin aina silloin tllöin mesengeriä ja näin Abdurrahmanin onlinessa, mutta enhän mä nyt viestejä alkanut laittelemaan ei, olenhan muka snobi. Hän laittoi mulle jossainvaiheessa viestiä johon vastasin etten voi nyt keskustella.

Kunnes tuli 30 heinäkuuta. Me alettiin juttelemaan chatissä, mä katsoin sitä kamerasta samalla. Avasin oman kameran hänelle ja hän oli kuin aurinko. Eikä nyt niin Saddamin näköinen. Me juteltiin kaikki asiat läpi, ihan kaikki A:sta Ö:hön. Tenttattiin toisiamme. Koko yö. Soiteltiin ja chattailtiin.

Aamuyöstä hän kosi mua ja mä vastasin että hyväksyn! Enkä epäröinyt yhtään. Me nimittäin olimme samaa mieltä kaikista elämän perustavista asioista. Kaikesta. Sen mä tiesin heti, että hän on tiukemmasta "koulukunnasta" kuin minä, vahvempi muslimina, mutta hän sanoi ettei koskaan painostaisi minua millään asialla.

Tuona yönä mä rakastuin häneen. Noin vaan. Simsalabim. Kaikki oli sovittu.

Sen sanoin että jos minut haluat, et saa vain minua ja tytärtäni, vaan myös minun kissani on otettava! Kissasta en luovu! Hän hyväksyi.

Sitten mä aloin laiskottelemaan suunnitelman toteuttamisessa ja kyselin aina vaan lisää kysymyksiä, joihin sain apua myös siskoilta. Yllättäen kaksi mun läheisintä siskoa supporttasi asiaa. Olin kuulemma vaimo tyyppi, koti-ihminen ja vaimo. Mä yllätyin että suomalaiset siskot ei olleet yhtään epäluuloisia. Mutta enhän mäkään ollut. Olin ihan varma asiastani ja Abdulrahmanista!

Kaksi viikkoa siinä soiteltiin hyvin tiiviisti, poikani ja Miriam juttelivat myös päivittäin hänen kanssaan. Poika piti minua mielenhäiriössä olevana. Ja lähti Helsinkiin.

Abdulrahman pyysi minua pakkaamaan vaan vaatteeni ja tulemaan heti. koska hänellä oli tarjota minulle koti ja kaikki muukin. Hän ilmoitti äidilleen ilouutisen; vaimo löytyi! Imaamin kanssa oli kaikki sovittu. Silloin mulle iski hetken epäluulo, loogista eikö vaan, ja sanoin että mitä jos sinä et olekaan mua vastassa? No hän sanoi että sinähän voit mennä suoraan poliisille!

Hahhahhaa, nauroin kuviteltua keskustelua. Minä poliisille:"Tämä mies lupasi mennä kanssani naimisiin, mutta ei tullutkaan junalle". Poliisi:"mitä rouva toivoisi meidän tekevän", Minä:" no tuokaa se mies käsiraudoissa imaamin eteen ja nostakaa aseenne esiin ja pitäkää ne esillä kunnes mies sanoo "hyväksyn". Hahhahhaa.

Sanoin Abdulrahmanille että ei hätää, ainahan voin mennä "raamit kaulassa" hänen kotiinsa, osoite oli minulla ja asunto maantasalla. Mutta se oli vain tuo yksi ohikiitävä hetki, joka lähti siitä että sisko leikki ajatuksella.

Minä pakkasin välttämättömän, 18 matkalaukkua! 12 otin mukaan ja 6 lähettettiin perässä.

Elokuun 15 päivän iltapäivänä, minä, Miriam, Shaima ja 12 matkalaukkua aloitimme 1600km matkan uuteen elämään. Serkkuni miehensä kanssa saattoi meidät ja matkalaukkumme junaan asti. Yön keikuimme 2 hengen sohvillame Miriamin kanssa, Shaima matkahäkissään pöydällä välissämme. Eläimen kanssa ei voi mennä makuuvaunuun. Miriam oksensi peiton ja vaatteensa migreenin kourissa. Naapuripaikalla istuneen norjalaisen seurueen rouva jutteli kanssani. Todella mukavia ihmisiä ja kielikin helppoa.

Aamulla, kun aloimme lähestyä Tukholmaa, päästin ensi kerran ajatuksiini sen seikan, että miten vaihdan junaa Centralstationilla. Sehän on valtava. Mulla ei ollut vaihtoon aikaa kuin 50 minuuttia ja edelleen matkalaukkuja 12kpl ja kissakin vielä. Eikä aavistustakaan mistä seuraava juna lähtee.  Aloinkin kävellä ovensuuntaan ja katselin ihmisiä, tai oikeastaan miehiä "sillä silmällä". Bongasin tosilaihan pitkän erittäin tummaihoisen nuoren miehen nukkumassa pöytää vasten. Kävelin pari kertaa ohi. Sitten rohkaisin mieleni ja kopautin olkapäälle: "Excuse me, can you help me little with suitcasees?" Hän nousi salamana ylös ja sanoi että tottakai. Eipä tiennyt poikaparka mihin suostui. Eikä tiennyt mikä on minun "little".

Kömmimme ulos junasta 10 minuuttia aikataulusta myöhässä. Kärryjä ei ollut missään ja ei ne olisi edes pariin kärryyn mahtuneet. Kysyin muuten mistä tämä nuori mies oli ja hän kertoi olevansa Ganbiasta. Kysyin heti onko muslimi ja hänhän oli. Allah Allah! Sitten hän vaan alkoi lastaamaan itseään mun matkalaukuilla. Enkä koskaan tule ymmärtämään miten hän sai 10 laukkua kuljettetua ja vielä noin 2km matkan. Hänen avullaan ehdimme juuri ja juuri junaan. Hän lastasi vielä laukut sisään. Mashallah mikä veli. Palkitsin tietysti häntä mutta ilman tätäkin Allahin johdatusta emme olisi selvinneet ikinä!

Loppumatka meni leppoisasti! Miriam nukkui, Shaimakin oli rauhoittunut ja minä siistin itseäni ja meikkasin ja laittelin. Harmittelin vaan että olisin farkuissa.

Soitin tuntia ennen päämäärää Abdulrahmanille. Hän oli jo asemalla ystävänsä kanssa. Ajattelin että yksi auto ei kyllä vedä noita matkalaukkuja.

Kun juna saapui Uddevallaan, näin hänet heti. Ja silmät pyöristyivät; todella mieluinen näky! Hyppäsin vain junasta ulos ja vaihdoimme salamit ja oltiin aika ujoja katsomaan toisiamme silmiin. Mua ujostutti eniten ne kaikki rakkauslirkutukset viime päivinä puhelimessa, sillä olimme puhuneet ihan kaikesta. Ihan.

Mies alkoi raahaamaan kasseja asemalle ja sitten 2 miehen voimalla lastattiin auto. Ei meitä näkynytkään Miriamin kanssa takapenkiltä laukkujen alta. Mutta perille päästiin yhdellä kyydillä.

Laukut sisään ja asuntoon. Minä menin keittiöön Miriamin kanssa ja Abdulrahman seisoskeli parvekkeen ovella  ja soitti imaamille. Imaami tulikin 5:ssä minuutissa todistajien kanssa.

Imaami sanoi että haluaa jutella ilman todistajia ja Abdulrahmania minun kanssa. Hän oli oikein miellyttävä mashallah ja kyseli että tuntuuko tämä nyt oikealta. Että hän tietää että ollaan netissä tavattu, katseltu toisiamme kameran välityksellä ja puhuttu puhelimessa. Sanoin että tuntuu hyvältä. Sitten Imaami kyseli mahrista, suositteli konkreettista maheria. Sitten kun esitin maherini, jutteli hän Abdulrahmanin kanssa. Sitten maherin toinen osa, taas siinä imaami meni meidän väliä. Hän katsoi virkatodistukseni. Kun kaikki oli hyväksytty, pyysi imaami minut olohuoneeseen ja kysyi molemmilta hyväksymmekö ja mehän hyväksyimme. Sitten tuli onnittelut ja he aikoivat poistua, jolloin minä kysyin että missä minun al-Fatiha on. No imaami selitti ettei se ole pakollinen, mutta voivat sen lukea jos niin haluan. Minähän halusin. Ja sitten bismillääh ja he lähtivät. Oli muuten ramadan, ei tarjoilua ennenkuin illalla moskeijassa.

Minä seisoin käsiäni puristellen paikoilleni jähmettyneenä ja mieheni alkoi lähestyä minua. Vihdoinkin halasimme. Alhamdulillaah rakastimme toisiamme todellisuudessakin ja kemiat toimivat välillämme. Tästä alkoi avioliittomme. Allah on antelias!

Uskon 100% Allahin johdatukseen meidän yhdistämisestämme. Ylistys Allahille!