Aamuajatuksia!

Siunattua uutta päivää vaan kaikille lukijoilleni!

Mietin tuossa vuoteessa kello 4 am, että eikö tälläistä unihäiriöistä ihmistä pitäisi vähän kohdella kuin silkkihansikkain silloin kun pääsen kuankaivattuun uneen. Mutta ei meillä! Tästä alkaa jo tulla aamurutiini.

Kello 4, nykyisellään minun ja Kapteenin tytär Shaima, on asiasta ihan eri mieltä, ja tulee meidän keskellemme hakemaan rakkausannostaan. 

Shaiman kehräykseen herää varmasti, kun hän tulee korvan juureen. Hän puree sormiani ja hieroo suupieliään käteeni, mutta puree aina hellävaroin ja usein kynsiäni. Ja leipoo tassuillaan peitonpäältä jalkojani. Sitä kestää noin puoli tuntia enimmillään.

Sitten neito istuu ihan lähelle Kapteenia ja yrittää ajatuksen voimalla saada hänet hereille. Shaima katsoo ja katsoo, hipaisee hännällään ja jos ja kun mikään ei auta, istuu vaan hänen vieressään ja katsoo palvovasti. No meitä on siinä kaksi yhdessä.

Katselen usein yöllä unettomana Kapteenin kasvoja, ja mietin mitä kaikkea hän on nähnyt noilla rakkailla silmillään. Mitä kaikkea hän on kokenut elämässään. Rakastan häntä niin ja toivon että hänen tiensä olisi helpompi tulevaisuudessa...

No takaisin aiheeseen, sitten Shaima usein kyllästyy hienovaraisuuteen ja menee puremaan Kapteenin hiuksia, sekös häntä huvittaa. Toinen keino on että Shaima kiipeää Kapteenin työpöydälle ja hyppää oikein kovaäänisesti, juu-u parketilla se onnistuu, niin johan nousee Kapteenin pää ja hän seuraa että onko talo turvallinen perheelle! Shaima on taas päässyt tavoitteeseensa. No "Shaima habibty" kutsutaan sitten kainaloon hellittäväksi. Ja "äidinkin" on ihmeteltävä miten kaunis ja viisas "tytär" meillä on. Heh hee.

Tytär, joka saa vapaasti tehdä mitä haluaa Kapteenin työpöydällä, vaikka tiputella tavaroita, ja minä poloinen vaimo-vain, en saa edes hajuvesiäni siinä pitää! Mitä tästäkin pitäisi päätellä! Näin se vain on, pakko hyväksyä.

Tässävaiheessa olisin vielä ehkä nukahtanut, mutta usein Shaiman kanssa jutellessaan Kapteeni käyttää tyynynä päätäni, kainaloani tai vaikka selkääni, ja nukahtaa sekunnin murtoasassa uudellen.  Ja minä en henno herättää häntä, vaikka murskaantuisin, sillä onhan hänellä mashallah ihanat unenlahjat; nukahtaa heti kun saa pään tyynyyn tai "Hind-tyynyyn".

Tänä aamuna kaiken muun lisäksi Kapteeni venytteli käsiään unissaan, jouduin väistelemään ettei tullut osumia kasvoihin. Se tästä puuttuisi. Jos olisin saanut esim. mustan silmän, niin jopas olisi arabi-naapureilla riittänyt jutunaihetta. Hirvittävän puheliaita ja uteliaita kun ovat. Ihan naurattaa mitä olisivat arvelleet. Siinä olisikin ollut Actionia Dalabergiin.

Kapteenin mielestään nukahtaminen on seuraus päätöksestä nukahtaa. Noin yksinkertaista se on varmaan kun on armeijalaisia ja Kapteeni. Olosuhteet ovat sanelleet milloin nukutaan ja sitähän on ollut pakko käyttää hyväksi. Mainio esimerkki rautaisesta itsekurista. Oppisimpa minäkin..

Mutta ehei. Kun painan pääni tyynyyn, tulee mieleen ne ihanat lapsenlapset, jotka olen nähnyt mutta en saa enää tavata. Sitten tulee mieleen omat pojat. Täytyyhän niitä hieman "murehtia". Sen jälkeen ympyrä täyttyy ajatuksista Äidistä; Onkohan Äidillä yksinäistä iltaisin omassa kamarissaan? Sureeko hän vielä kovasti edesmennyttä siskoaan (viimeinen siskoista kuoli 2v. sitten)? Pelkääkö hän kuolemaa? Ajatteleeko sitä paljon?

Ja mun sydän täyttyy säälistä, koska Äidin, 82v. ajatusmaailma on niin pieni, että siihen ei kaikenratkaiseva Islam sovi. Ratkaisu olisi niin helppo ja yksinkertainen toteuttaa. Islam on Allahin ratkaisu ihmisen elämään ja ongelmiin ja tehty helpottamaan elämäämme, ei vaikeuttamaan kuten useat ei-muslimit ajattelevat katsoessaan sitä ulkopuolelta ja peilatessaan sitä omalla arvomaailmallaan tai sen puutteella. Mutta Allah avaa islamille kenen sydämen Hän haluaa. Piste.

Olisi se muuten helppoa, jos ihmisen olisi noin yksinkertaista toteuttaa muitakin asioita elämässään kuten uskoaan. Asiat islamissa ovat ja piste. Se on niin helppoa. Kaikelle on syynsä ja perustelunsa. Islam on niin loogista, "kuin kotiin tulisi" lainatakseni "minulle uuden" veljeni sanoja.

Kunpa tuo "asiat ovat niin ja piste" toteutuisi näissä elämän muissa pikkuasioissakin, sillä niillä minäkin pähkäilen. Loppujen lopuksi pienillä asioilla, ja jotka pähkäilystä huolimatta menevät kuten on tarkoitettu. Qadar Allah - kohtalo. Yritän opetella  h y v ä k s y m ä ä n  vähemmällä pähkäilemisellä, surra surut ja iloita ilot.

Elää ja antaa Kapteeninkin tehdä asiat omalla miehisellä tavallaan ilman että menetän järkeni. Mitä sitten jos keittiön seinän maalipinta on hieman entistä ohuempi, mutta seinä on puhdas. Mitä väliä on loppujen lopuksi miten asiat tehdään jos lopputulos on hyvä. Kuka sanoo että minun tapani tehdä asoita olisi oikea. Ja vielä ainoa oikea. :)

Sunnuntaina, kun olin lähes menettänyt loputkin hermojeni rippeet Kapteenin siivoustyylin kanssa, sai minut viimein illalla vuotessa miettiessäni pehmenemään hänelle. Herätin hänet ja pyysin anteeksi että olen tälläinen kuin olen ja että yritän olla hänelle kiltimpi. Hänhän sanoi että "ei meillä ole mitään ongelmaa, tämähän on normaalia elämää". Ja hän nukahti taas välittömästi. :)

Mutta en minä, minuahan alkoi itkettämään niin paljon että lähdin keittiöön nyyhkimään etten valvottaisi Kapteeniani ja saisi häntä murehtimaan puolestani. Itkin sitä että miten hän on vieraassa maassa, ei sukulaisia lähimaillakaan. Kun se suku on niin tärkeä ja heillä on ihanat suhteet. Ja vaimo kuin riivinrauta, aina toisinaan ainakin. No taas päätin edistyä tässäkin asiassa. Ja en nukkunut koko yössä.

Ja elämä jatkuu ja pyörii omassa jatkumossaan itkenpä tai valvompa miten paljon tahansa. Allahin sallimana.

Ja Shaima nukkuu tässä pöydällä tietokoneen vieressä. Helppohan se on kun on "äitiliini" vieressä valvomassa. Turvallisesti - aina silloin kun ja vain silloin, kun Shaima itse niin haluaa.

Rakastetammekohan me kissoja juuri siksi että ne eivät piittää meistä vaan tekevät kaiken omilla ehdoillaan. Ovat niin itsekkäitä ja viehättäviä itsekkyydessän! Siinäpä taas uutta miettimisen aihetta! :)