Uusi vuosi - uudet kujeet

Rakkaat ystävät!
Toivon teille kaikille parempaa uutta vuotta 2011 kuin mennyttä vuotta! Allah, Jumala siunatkoon teitä kaikkia ja varjelkoon kaikelta pahalta, rakkaat. Ameen! 

Kello on hurahtanut aamuseitsemään tänä vuoden ensimmäisenä päivänä. Yö hurahti siinä, että rakennan kotisivuja yhdelle yritykselle. Ihan kivaa puuhaa. No valtaosa yöstä meni kyllä oikeasti Nat Geo Wildia kytätessä :)
Kun alkoi sivunteko hieman tökkimään vastaan, päätin kirjoittaa teille kuulumisia. On siitä edellisestä jo aikaakin. Ei mulla kyllä mitään erityistä, järkevää ole.


Muuten, uudenvuoden ilotulitukset olivat mahtavat ja kestivät tunnin. Ihmettelin tätä valtavaa ilotulittamista, sillä meidän käytävältä näkee vain tämän meidän kadunpätkän. Kuvasimme videota sairaalassa olevalle keskimmäiselle pojalleni. Hänellä on alkanut muuten CK arvo laskemaan tällä hoidolla ihan kovasti. On siinä paljon arvoja pielessä, mutta ainakin lääke puree. Ja asiasta kolmanteen, kissat olivat ihan kauhuissan kun ilotuliyus alkoi, mutta olihan se aivan kuin sota olisi alkanut, kamalaa, se melu. Mutta yllätys, Shählää olikin sitten se rohkea joka ei niin pelännytkään, Shaima lymyili jossain sohvien takana.


Janne on täällä kanssamme ja tietysti aika ikävystynyt toisaalta, koska on aika yksinäistä. On muuten aika kova koulu muuttaa uuteen maahan, vaikka Ruotsi on lähellä Suomea, on systeemit aivan erilaiset. On niissä oppimista ja kova homma luoda uusia kontakteja. Kyllä mullakin oli ensi vuodet vaikeita, tuli muutamat itkut vaikka olikin ihana mies rinnalla. Mutta me oltiinkin sitten Exän kanssa kuin paita ja peppu, aina yhdessä koska meillä oli vain toisemme. Mashallah. Mä näin muuten kahtena yönä unta hänestä, oli ihana herätä kun oli onnellinen olo. Mä sanon sen suoraan koska se on näin.

No Janne katseli tyttöjä kun minä katselin ilotulitusta.

Miriam toivoi uudenvuoden toivomuksen että saisi oman pappansa takaisin, siis mun EXän. Mun toivomus oli että saisimme asunnon Malmösta ja päästäisiin ennen ensi syksyä sinne asumaan, inshallah ya Rabbii.


Prinsessa Miriam on aika kiihkeässä vaiheessa, komentelee, yrittää ihan hallita, rankaisee ja tappelee erittäin lahjakkaasti verbaalisestikin. Kiva. Kiva että oppii, mutta kyllä kirosanat lentelee. Mun on pakko kertoa tämä vaikka onkin ihan kauhea, Miriam sanoi ykspäivä Jannelle: "Mä kyllä käsken mun lapset vittuilee sun lapsille!!!" Siis apua!! :)))) Mistä se oppii kaiken tuon?


Itse olen aika lailla tyytyväinen olotilaani, asunto on ihan kiva, kissat kotiutuneet ihanasti ja onhan meillä kaksi akvaariotakin, da daa. Tosi kauniita. Mutta olipas arvokas paukku. Minä kun  kuvittelin että ne akvaariot ovat se kallein osa, mutta ei, kyllä ne kaikki muut tilpehöörit kuten hiekka (sehän on oltava upeaa), koristeet, lämpömittarit, desifiointiaine, sieni./parasiittilääke ja kalat! Ostimme nimittäin ensimmäisessä kalasatsissa myös 5 kpl Dalmatialaisia ja myyjä vakuutti että kaikki ostamamme kalat sopivat yhteen eikä ole vaaraksi muille. Mutta, ne oli aivan mahdottomia ne Dalmatialaiset, söivät evät ja pyrstöt muilta kaloilta! Ällöjä! Kaloja alkoi kuolemaan heti ensimmäisenä päivänä  ja en ensimmäiseen kalaan kiinnittänyt huomiota, koska alussa saatta kuolla kala pari. Sitten aloitettiin Jannen kanssa katselemaan raatoja ja huomasimme että evät ja pyrstöt oli poissa. Ja ne Dalmatialaiset alkoi jopa hyökätä kahden kultakalamme kimppuun. Ensi kalasatsi maksoi 600 kr ja muutama vain jäi henkiin. Ei kun toista satsia ostamaan, sama myyjä ei ollut paikalla ja kun valitin asiasta, sanoi toinen myyjä että kaloilla ei ole takuuta! Torvelo oikein, selitin sille koko tarinan ja sanoin että kyllä myyjällä on todellakin vastuu koska hän johti meitä harhaan. Pah! Ei mitään aleja, kaloja pusseihin 600 kruunulla taas. Mutta kyllä ovat hienoja ja pärjäävät hyvin. Paitsi että ostin yhden pariskunnan joka tekee helposti kakaroita tai poikasia. Mutta, morsian kuoli ekana päivänä. Miriam sanoi että se kuoli siksi, koska se ei halunnut naimisiin tuon sulhasen kanssa, järjestetty juttu meinaan. Sulho kuoli tänään, kai turhautumiseen. Koska vaimo ei huolinut. Hahahhaaa, ollaan me porukkaa!


Kapuhan asuu siellä vanhassa yksiössämme, ainakin toistaiseksi. Ei ole kertonut löysikö jo uuden asunnon, koska ilmeisesti pitäisi muuttaa kolmas tammikuuta pois. Mutten oikeen tiedä asioistaan kun ei niin keskustella. Mutta vaikuttaa siltä että me kaikki olemme tyytyväisiä nykyiseen järjestelyyn, niin mikäs siinä.


Mäkin olen niin tyytyväinen asuessani vain lasten kanssa. Oma koti kullan kallis ja oma rauha. 


Mun pitäis vaan saada lisäenergiaa jostain, koska olen ottanut aika lailla itselleni vastuullisia tehtäviä entisten lisäksi. Se yritys jonka kotisivuja mä rakennan on mun perheenjäsenen yritys. Mä alan hoitamaan sen yrityksen markkinointia ja myyntiäkin jossain määrin, koska mullahan on siihen koulutuskin. Ja se on jotain ihanaa. Ihan vaan auttaakseni, koska en halua että yhtiön rahoja tuhlataan ulkopuolisille tarpeettomasti. Ajatella, että paperimainoksen suunnittelu maksaa 200€!! Nyt me suunnittelimme siihen vain logon ja minä huolehdin lopusta ja hinnaksi tulee 0€. Hienoa, jos voi auttaa.


Että on tässä monenmoista projektia menossa. Toivon teille kaikille antoisaa elämää. Nautitaan joka päivästä, huomisesta emme tiedä. Olette rakkaita !

Elämää

Assalama kaikki lukijani!

On ollut niin muutoksia täynnä tämä elämä etten ole saanut blogattua yhtään. On tuntunut vaikealta kirjoittaa.

Ensin oli se hirveä hässäkkä poikani sairastumisen kanssa, mutta luulen että sekin opetti meille kaikille perheenjäsenille paljon. Alhamdulillaah, Jumala on suurin.

Kun tulin sieltä Suomesta, Jossa muuten olin rakkaan Huda siskon hemmoteltavana ja tapasin Imaninkin ex tempore, tulin tähän uuteen asuntoomme lapsineni. Kapteeni jäi vanhaan yksiöön.

Tuntuu siltä että yhdessä asumisemme on tullut siihen pisteeseen, ettemme enää suunnittele sitä vaan asumme tahoillamme. Tämän takia aikanani ajattelin että toisen vaimon osa sopii minulle hyvin.

Mun perheeni on vaativa ja siihen on vaikea hypätä vieraan sisään. Eikä siihen varmasti niin vain pääsekään. Se vaatii erityisiä taitoja, muunmuuassa Isän-, opettajan-, psykologin- ja elämäntaitoja. EXäni oli perfect tuohon rooliin, tietysti 4 lapsen isäkin kun oli ja elämää nähnyt muuallakin kuin Libanonissa. Subhaan Allah, se oli hyvää aikaa. Ylistys Allahille.

Kapteenihan on kiltti ihminen, muttei ole isä-koulua vielä käynytkään, sotilashenkilö joka näkyy hänen komennoissaan ja tyypillinen patriarkaalisen vanhanhoillisen yhteiskunnan ja kasvatuksen edustaja. On sillä varmaan ollut miettimistä minun kanssani, heh heee. Lisäksi akateemikkona hän on tyypillinen hajamielinen professori-tyyppi. Ei mikään helppo tehtävä herätellä toista tähän arkeen.

Mäkin olen tehnyt isoja näkyviä ratkaisuja elämässäni ja niitäkin on varmaan vaikea sulatella.

Mutta yhtä mä ihmettelen. Kun kaikki näyttää olevan niin tarkoitettua ja Allahin johdatus tuntuu olevan asian päällä, niin miksi se sitten onkin ihan jotain muuta se lopputulos? Ihmettelen. Ja olen aika pettynytkin nyt kun silmät on auenneet. Alkuun oli vain shokki, jonka takia kai räyhäsin niin paljon. No ylistys Allahille maailmojen valtiaalle.

Kiitos teille kaikille ystävilleni kun olette olleet rinnallani kaikkissa myrskyissä. Allah teitä kaikkia siunatkoon.

Mähän olen asunut vuosia Malmössä ennen tätä mun muuttokierrostani. Olen alkanut etsimään sieltä taas auntoa. Jos Allah suo, muutamme sinne lapsien kanssa.

Mä olen jo liian väsynyt kaikkeen jatkuvaan muutokseen ja häslinkiin, haluan kotiin. Ya Allah.

Allahin siunausta ja varjellusta teille kaikille!

Alhamdulillah kaikesta

Assalaam kaikki lukijani!

En ole aikoihin ollutkaan bloggausvireessä, johtuneeko kaikista elämäni haasteista. Allahu ääläm. Tämäkääm ei ole mitään niin mielenkiintoista asiaa.

Mä olin viikon aivan kauheessa hermokivussa, ei tullut montaa unen hetkeä, enkä saanut oikein mitään tehtyä. Kunnes.

Pyysin veljeä joka oli hajjilla tekemään mulle duaa ja hän ilmoitti että näin hän olikin tehnyt. Pari päivää sitten kivut helpotti pikkuhiljaa. Ja viimeyönä nukuin ihan ilman kipulääkettä 10h alhamdulillah. En muista milloin tälläistä on tapahtunut. Ja olen muutenkin energinen, subhaan Allah.

Sitten ajattelin kertoa Shahinin kuulumisia, siis tämänn keskimmäisen poikani, joka on siellä sairaalassa. Ei mene oikein hyvin. Siis hänellähän menee IVnä solumyrkyt ja gammaglobuliini ja se gammaglobuliini jouduttiin keskeyttämään kuumeilun takia, mutta jatkettiin myöhemmin.

Ensiviikolla on taas verikokeet että miten arvot ovat. Ja alkaa tutkimukset miten paljon sydänlihas on tuhoutunut. CK MB arvot ovat huikeat ja lepopulssikin 100 luokkaa ja ei laske millään. Taas mua pelottaa.

Hän pyysi mua tulemaan tapaaman häntä lähiaikoina, hän sanoi "ei tiedä miten tässä käy". Ensimmäisen kerran hän puhuu sairaudesta tuohon sävyyn. Oi Allah! Ole meitä lähellä Allah, amiin.

Ja vielä, soitin Suomeen miniälleni ja hän kertoi että vanhin poikani on sairaalassa, keuhkokuumeessa! Miniän isä oli menehtynyt keuhkokuumeeseen, tosin hänellä oli myös leukemia. Pojalla on happiarvot huonot ja saakin lisähappea.

Pyysin miniääni kysymään pojaltani että saanko soittaa hänelle sairaalaan. Vastaus oli ei. Inshallah hän siitä toipuu, pienten lasten isä kun on. Lastenlasten kanssakaan en saa puhua, mutta miniän kanssa kyllä, alhamdulillah, saan jotain kuulumisia.

Elämä on merkillistä. Haasteita täynnä. Allah vain tietää kaiken tarkoituksen. Pyytäisinkin teitä taas muistamaan meitä duassanne.

Jazakom Allah khayran!

Tunnelmia

"Katsotaan kenellä menee hermot ensin-viikko" onkin hurahtanut viimeiseen päiväänsä. Eikä kenelläkään ole mennyt hermot! Alhamdulillah!

Eikä se ollut mitään kamalaa, pääosin aivan ihanaa yhdessäoloa Miriamin kanssa! Hän on niin murunen. Ja hän iloitsi niin siitä että lomaviikolla ei ole ollut kuin yksi migreenipäivä. Alhamdulillah.

Ja Miriam on ollut suht' hyväntuulinen, mutta olimmehan me kahtena päivänä shoppailemassakin. Se jos mikä saa Prinsessan hyvälle tuulelle.

Miriamhan kerää filmejä, ihan Brätsejä, Winxejä ja sitten japanilaisia. Niitä hän aina yrittää näillä ostosreissuilla metsästää. Ja koruthan on ehdoton menekki sekä asusteet.

Hänellä on muuten tosi hyvä maku. Paitsi koruissa mun mielestäni, sillä niissä pitää olla isoja, erivärisiä "Timantteja". Diamonts are the girls best friends! Joten mikä mä olen sanomaan että ne ei olisi kauniita.

Alhamdulillaah, Miriam rakastui lilaan väriin viime kesänä.

Mä olen aina inhonnut pinkkiä kuin ruttoa melkein, se on oikeen oksettanut mua imelyydellään ja häirinnyt silmiä. Mutta Miriampa rakastikin vuosikaudet uskollisesti juuri pinkkiä. Oli se siis kidutusta alkuun, koska hähän halusikaiken pinkkinä. Mutta sitten mä vaan alistuin ajatukselle ja totuinkin siihen että pitää katsella pääasiassa vaan pinkkiä. Juuri kun mä totuin, hän hyväksyi myös cerisen. Se vasta sattuikin silmiin, mutta siihenkin totuin, värit pukevat häntä hyvin.

Sitten kesällä hän vaan rakastui lilaan. Kaikki pinkit on ihan äklöjä, ceriset vielä menee jotenkin kotona. Ja Miriam kun on sellainen huivifriikki, täytyy olla huiveja ja paljon. Olenkin nyt metsästellyt liloja huiveja.

Voin jo kuvitella maanantai aamun, Miriam pukemassa kaikki ne timanttisormukset, hanskat, joita hän myös hamstraa, baskeri päähän ja kaulaan liehumaan uusi lila huivi. Niin ja vielä lila "tie back" huivi. Hän rakastaa noita tie backejä, no mä en niistä pidä, koska ne ei peitä mun hiuksia, joten hän saa ne kernaasti ja ostinkin varta vasten hänelle lilan.

Puhuttiin tässä ostoksilla ollessa väreistä, koska hän valitsi uuden kodin oman huoneeseensa punaisen lampun. Hän pitää myös muista väreistä kuin lilasta. Alhamdulillah. Mutta hänen huoneen verhot on oltav lilat! Suotakoon se hänelle. Saa valita itse huoneeseensa kaiken. Matonkin hän valitsi itse, beshin kiinalaisin kirjamerkein reunustetun maton.

Meillä on vielä 24 päivää muuttoon, on se sitten ihanaa kun päästään sinne uuteen kotiin inshallah. Alhamdulillah että saimme sen asunnon näin pian. Odotan suurella innolla sitä tilaa. meillä on jo sopimus, mikä huone on kenellekin.

Kapteeni on varannut itselleen olohuoneen. Siellä on hänen tietokone ja läppäri. Ja tietysti iso televisio. Ja moooonta sohvaa. :)
Suotakoon se hänelle, olen nyt avarakatseinen. Mutta mielestäni vain mies egonsa kanssa rohkenee sanoa että "olohuone on minua ja minua ei häiritä!" No onhan hän isäntä talossa ja hyvä onkin, joten asia on sovittu.

Miriamilla on se pienempi makuuhuone, sellainen vähän pitkulainen. Sinne Miriam saa läppärinsä ja kannettavan DVD:nsä. Yöksi taidan vaan korjata parempaan talteen ettei tyttö innostu öisin liikaa. :)

Sitten keittiössä on "kuulemma" mun läppärin paikka.

Tai sitten "mun huoneessani", jossa myös Kapteeni nukkuu. Sinne tulee luultavasti mun läppäri ja mun TV jossa on DVD. Sellanen 19" pieni. Sieltä on myös pääsy parvekkeelle joka on ihana lasitettu.

Mä tykkään sänkyvaatteiden tuulettamisesta ja tässä nykyisessä asunnossahan meillä on oma piha, jossa ei ole aitausta, ollaan siis koko vastapäisen kerrostalollisen kummasteltavana. Kun tuuletin ramadanina ensi kerran sänkyvaatteita pihallamme, naapurin lapset koputivat ikkunaan ja kysyivät Amulta että miksi mä olen heittänyt sänkyvaatteet ulos. Kapteenikin oli itsekseen ihmetellyt sitä ja mä kerroin että suomalaisilla on tapana tuulettaa sänkyvaatteita, mä vaan teen sen useammin kuin muut ehkä. Ne kysyvät yhteen ääneen että miksi! Selitin että tyynyistä ja peitoista tulee raikkaan ulkoilman tuoksuiset ja samalla tulee aina pölytettyä ne. Ei ne kyllä ymmärrä.

Toinen asia mitä meidän naapurit ei ymmärrä, on se että Kapteeni hyväksyi mun kissani ja nyt meillä on vielä toinen! Ja vielä musta kissa, joka katselee silmillään kuin olisi jo yhden syönyt ja toista aloittamassa! Eikä vaan hyväksynyt, vaan rakastaa niitä kannellen niitä, juosten ulkona Shayman perässä kun Kapteeni on päättänyt että Shaymalla on sisääntuloaika ja kantelee häntä ympäri pihaa. Ja puhuu ikkunasta Shaimalle jos hän on lähipiirissä.

Koska muutamme yhden kerroksen ylös maanpinnalta, myös Shaymasta on tultava sisäkissa. Katsotaan miten käy. Laitan kyllä huonekaluja parvekkeelle, jotta tytöt saavat rauhassa katsella ulos.

Mun ompelukoneella ja ompelupöydällä ei ole vielä paikkaa. Ajattelin eteisestä lohkaista niille tilan. Ja enpähän silloin sotke kenenkään tilaa. Siinä onkin yksi sopiva syvennys. Voi olla että laitan myös Miriamin koneet siihen, sillä autistisella on selkeää jos oma makuuhuone on selkeästi vain nukkumista varten. Enkä mä oikeastaan halua tuota mallia että kaikki eristäytyy omiin loksuihinsa. Varsinkaan Miriam.

Mutta nyt kun mä katson tätä uuden kodin järjestelyä, näen että kaikilla on oma linnoituksensa  e l e k t r o n i i k k o i n e e n. Kamala miten me ollaan riippuvaisia koneista! Tää on juuri se ongelma mun mielestäni, joka tekee ihmisistä niin epäsosiaalisia!

Mutta olen päättänyt että mun kamarini ovi on auki aina, jos Kapteeni ei ole siellä sisällä.

On se mielenkiintoista sitten nähdä minkänäköistä elämää me siellä uudessa kodissa sitten vietetään.

Sitä odotellessa, Toivotan teille kaikille Allahin runsasta siunausta!

Poikani

Kerroin teille aiemmin pojastani, joka kärsii harvinaisesta reumasairaudesta. Puhuin hänen kanssaan tänään tunnin.  Hänellehän kokeiltiin sitä solumyrkkyä maksimiannoksena pistoksina. Hän oli alkuviikosta kontrollissa reumapolilla ja arvot eivät olleet laskeneet yhtään.

Ei se saanut lääkäreitä lopettamaan solumyrkkyjä vaan lisäämään gammalobluliinin tiputettavaksi 5pv ajan sitten kuukauden tauko, 5pv tiputusta aina samaa 3kk ajan ja sitten taas mietitään. Alhamdulillaah gammalobuliini ei aiheuta mitään sivuoireita sillä hoito on jo aloitettu. Ja suonet ovat kestäneet ja vastaanottaneet hyvin.

Mä vaan pelästyin kun hän sanoi alkuviikosta, että tahot riitelevät kuka lääkkeen maksaa. 3kk hinta on 25 000€. Mä jo melkein panikoin, mutta alhamdulillah asumme Skandinaviassa. Lääke tuli välittömästi.

Kello on nyt 4am ja mä valvon koska mulla on valtava hermosärky. Ja tästähän mun lapsenikin kärsii jatkuvasti. Siis hänen kivut on hirveää luokkaa, ei meinaa mikään kipulääke auttaa. Alhamdulillah lapsellani on riittänyt elämänhalua.

Mä olen kyllä aina kasvattanut lapseni siten, että vaikka elämä olisi miten vaikeaa, kohtalo miten kova tahansa, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin elää. Ei vaan ole vaihtoehtoa. Sillä Jumala on antanut meille elämän ja Hän sen päättää milloin se loppuu.

Joskus mietin poikani kohdalla sekä myös omallani, että miksiköhän joillekin ihmiselle on sallittu kärsimystä niin paljon.

Alhamdulillaah kaikesta. Inshallah tuomiopäivänä on vähemmän syntejä Ja Allah armahtaisi. Amiin.

Mietin myös tänään ja kysyin Kapteeniltakin, että miksiköhän mä olen niin usein surullinen. Hän sanoi ettei tiedä mitä mä suren. En mäkään pysty sitä yhdellä asialla yksilöimään, siinä on niin monta monessa. En haluaisi olla surullinen, se vie minulta kaiken voiman elää kuten mun ikäiseni naisen vielä pitäisi. Olla aktiivinen ja elossa. Mutta kaikella on varmaan tarkoituksensa.

Nämä bloggaukset ei ole aina hauskoja, koska eihän sitä ole elämäkään.

Muistakaa pitää myös itsestänne huolta rakkat lukijani <3

"katsotaan keneltä menee hermo ensiksi-viikko"

Lomaviikko - hyvitys vai  rangaistus? Riippuu kenen näkökulmasta katsoo asiaa.

Mä olen aina ihmetellyt sitä että suomalaiset pariskunnat riitelevät eniten yhteisinä loma-aikoina ja naiset täyttävät mm. turvakodit. En ihmettele enää - tämän urheiluloman jälkeen.

Jos mä saisin päättää, niin tämä urheliluloma loppuis just nyt tähän paikkaan ja elämä palautuisi taas normaaliin uomiinsa. Mutta ei, tätä "lomaa" kestää vielä viikon loppuun, huoh!

Hyviä synonyymejä sanalle loma on mm: koettelemus, jynssäysviikko, "katsotaan keneltä menee hermo ensiksi-viikko", piinaviikko, "katsotaan mistä aineksista mamma on tehty-viikko" jne.

Tämä lomaviikko sucks ja tosi pahasti. Musta on tullut huonompi äiti sen ansiosta. Olen ollut aika tiukkana Miriamille, kun en vaan kestä sitä jatkuvaa naukumista. Ja mä olen kyllästynyt tuollaiseen ilonpilaamiseen, että kaikki on vaan huonosti, oli asiat vaikka kuinka hyvin. Nykyajan kakarat on hemmoteltu pilalle, omani ainakin. Kokoajan pitäisi olla joku eletroniikka viihdyttämässä ja siihenpä ei vanha kunnon telkkari enää kelpaa. Vaikka mamma osti  disneycahnnelinkin. Pah vaan!

En tykkää negatiivisistä otuksista ympärilläni, koska se tarttuu.

Kapteenikin on ollut paljon kotosalla, ei hän mua pahemmin häiritse. Ja pakkohan mun on tottua hänen läsnäoloonsa, koska menin naimisiinkin hänen kanssaan. Hän meinaan sanoi olevansa paaaljon enemmän kotona muuton jälkeen koska on tilaa saada työskentelyrauha. Jotenkin mua säälittää se että nykyisessä kodissa ei ole hänelle tilaa, mutta...Emmätiiä! Se on vaan tämä lomaviikko.

Ja se kun noi sotkee kotia kokoajan. Mä saan olla kokoajan siivoomassa. Miten ne onkin noin sotkijoita. Ja kissoillakin on joku karvanlähtöaika. Lattioilla liikkuu karvakasoja ihan kuin aaltoillen.

No mutta, kaikki ratkeaa taas parhain päin. Ensi maanantaina kun Miriam ja Kapteeni lähtevät kouluun, menen poikittain makaamaan olohuoneen lattialle ja nautin hiljaisuudesta. Ja siitä ettei kukaan marise mun vieressä.

Mutta huomenna, mä haluan mennä Toprpiin ostoksille. Voi kumpa Kapteeni sanoisi että mene rakas yksin, mä olen Miriamin kanssa. Ya Allah. En kysy.

Ensiksi menen Apteekkiin ostamaan tytöille matokuurit. Shahlaa on nimittäin niin laiha kun olla voi. Raukka!
Seuraavaksi suuntaan eläinkauppaan ja ostan vauvoilleni harjat ja muut kauneudenhoitovälineet! Mun tytöt pitää hoitaa hyvin jotta he ovat kauniita. Ja ostampa vähän vitamiinejäkin.
Sitten mä ajattelin suunnata vaikka Elgiganteniin hankkimaan sen printterin ja paperia mainoksien tekoon.
Vielä mun pitäisi mennä Jyskiin, hankkimaan muutama halpismatto uuteen kotiin. Niin ja ne verhotangot. Bauhausissa oli pitkiä tarjouksessa.

Siinähän sitä onkin raahaamista, mutta Miriam on onneksi kanssa vahva tyttö kantamaan. Kunhan ei vaan ole sillä Prinsessa tuulellaan.

On taas enenevässä määrin  kysellyt että pitäiskö hänen tyytyä vaan olemaan Prinsessa. Mä kysyin että miksi ihmeessä. Johon hän:"No kun Prinsessat ei tartte tehdä mitään, ei töitä, ei koulua, ja niillä on aina palvelijat ympärillä."

Pysähdyn juuri nyt pohtimaan; Kakarahan on Prinsessa!! Joo, kyllä hän käy koulua ja kärsii, kun pitää ihan taide- ja draamatunneilla käydä. Muita aineita hänellä ei ole tällähetkellä vaan muuta ohjelmaa.

Palvelijahan hänellä oikesti on, minä!!! Kauhea herääminen minulle todellisuuteen, olen näet lapsesta asti pelännyt joutuvani orjaksi! Nyt loppui palvelu, saa alkaa neiti sotilas passata ihan itse itseään! Sitähän Kapteenikin vaatii mua opettamaan hänelle, itsenäistymistä, ja näyttää esimerkkiä Miriamille passaten itse itseään. Mashallah!

Kerron Miriamille kaamean totuuden mm. Prinsessojen Victoria  ja Madelene todellisuudesta. Vakavaksi veti tyttären kasvot! Prinsessoilla vasta onkin paljon velvollisuuksia!

Nyt mä nautin hiljaisuudesta niin kauan kun sitä lystiä riittää. Kapteeni on kaupungilla ja Miriam nukkuu. Shaima nukkuu edessäni pöydällä ja Shählää nukkuu olohuoneen ikkunanlaudalla Miriamin sängyn vieressä.

On mulla kuitenkin ihana perhe, kestävät tälläistäkin ihmistä kuin minä! Alhamdulillah!

Elämän haasteita

On tämä elämä haasteita täynnä, yhdestä kun selviää, kaksi jo odottaa. Mutta jos ajatellaan suuressa mittakaavassa, huoleni ovat kai pieniä. Mutta ainahan se on suhteellista ja omat huolet on isoja  olipa ne muiden mielestä kuinka vähäpätöisiä tahansa.

Miriam on tosi haasteellinen taas kerran. Hänellä oli viikon säyseämpi kausi, mutta nyt hän kyllä on ottanut sen takaisin.

On aika raskasta elää psyykkisesti sairaan omaisen kanssa.

Saan Miriamilta aika usein fyysistä kurinpalautusta ja Miriamhan ei olekaan mikään keiju, vaan todella vahva yli 100-kiloinen voimapakkaus. Vähän kuin Peppi Pitkätossu. Peppi vaan ei ole yhtään agressiivinen, mikä Miriamilla on aika hallitseva piirre.

Miriam on ollut tänään taas hermona.  Oli pukenut huomaamattani ulkovaatteet ja nappasi mukaan matkalaukun ja eikun menoksi.
Huusin Kapteenia apuun, mutta hän oli juuri tekemässä wudua. No ei muuta kuin huivi päähän ja takki, ja perään. Neito painelikin jo hyvän matkan päässä matkalaukkua vetäen. Ja ajatella, hänellä ei ole mitään kuvaa ympäristöstä, mutta menossa oli vaan, kuulemma Mummolaan Porvooseen. En saanut häntä pysähtymään mutta  sitten kun pysähtyi, sainkin nyrkistä leukaan. Ja sitten hän alkoi ryöpyttämään minua, sieltä tuli kaikki sanat joita ei kelpuuteta sivistyssanastoon. Mua kyllä nappasi, koska lähes kaikki ympärillämme on arabeja. Mua hävetti. Mutta sitten ajattelin että jos eivät tajua että Miriam on sairas, niin menkööt...jonnekin.

Sain sitten suostuteltua tytön palaamaan kotiin ja mä sain rangaistukseski raahata matkalaukun. Ja hän huusi nonstoppian niin että tienoo raikui.

Kapteeni sanoi olevansa pahoillaan, oli nähnyt lyönnin ja sanoi että hän olisi pitänyt hakea Miriamin ja tekeekin sen vastaisuudessa. Sitten Miriam alkoi tappelemaan kapteenin kanssa ja Kapteeni sanoi ettei mun tartte huolestua, hän hoitaa homman kotiin. Kuten tekikin.  Kuten aina.

Sitten Miriam jatkoi jo aamuista huuteluaan minulle: "sä olet tappanut mun isän ja äitin! Ja mun 6 siskoa ja veljeä!" Aika shokeeraavaa. Sitä jatkuikin aikansa, ja mitäpä tuohon voisi sanoa.

Ajattelin että en itke, mutta varmaan nukun pian. Alkoi väsyttämään. Sellainen henkinen väsymys joka ikäänkuin vie voimat. Isku vasten kasvoja, henkisesti.

No kyllä hän siitä rauhoittui aikaa myöten, nyt nukkuu. Taidan tehdä samoin.

Rauha maassa! Onnellista päivää kaikille rakkaille.

PS: mun ei ole tarkoitus kerätä tällä sääliä, vain kertoa millaista elämämme on. :)

Shahlaa

Meidän perheeseen on tullut uusi "vauva", joka on nyt sitten saanut nimen Shahlaa, koska se sopii Shayman kanssa yhteen ja on sanamuoto silmästä. Shahlaahan on pelkkiä silmiä, joten sopii hyvin.

Tässä hän on.

Ya Salaam, mashallah mikä kissa.

Kuvat on otettu verhon takaa missä shahlaa makaa ikkunanlaudala ja piileskeleekin vielä.

Shahlaa tuli meille eilen. Otin hänet salaa Kapteenilta. Ei ollut ongelmaa salata hänen olemassaoloaan, koska hän oli piilossa. Ja sihisi ja sylki Shaymalle.

Kun Kapteeni kotiutui hän alkoi katsomaan elokuvaa. Siinävaiheessa Shahlaa oli jo olohuoneessa piilossa Miriamin sängyn alla, murisi ja sihisi vaan. Illalla mun oli pakko saada Shahlaa pois sieltä  keittiöön, ennenkuin Miriam kävisi nukkumaan. No meillä oli operaatio saada hänet pois sieltä, hän mourusi, sylki, raapi ja puri.

Juuri tällähetkellä Kapteeni kohtasi ensi kerran Shahlaan. Kapteeni oli keskittynyt elokuvaan ja me häiritsimme sauhuamisellamme häntä. Kun hän näki Shahlaan ensi kerran, hän sanoi että Hind, mitä sinä teet tuolla, heitä se parvekkeelta ulos! Ei mitään vihaisena, vaan ihan kuin totesi vain.

Poistuin keittiöön Shahlaan kanssa ja annoin hänelle vähän rauhaa ja käytin rauhassa naistenhuoneessa. Hän onkin aivan suloinen kun ei Shaymaa ole lähettyvillä. Olin jännittynyt mitä Kapteeni mahtaa sanoa minulle kurjalle roistolle joka tein tämän hänen selkänsä  takana. Kaduin ja kadun tapaa jolla toin vauvan elämäämme.

Aamulla Kapteeni herätti minut hyväntuulisena. Kysyi vaan että milloin tämä vauva on tullut meille. :) Kyseli kaikkea  ja tuli sitten tutustumaan vauvaan keittiöön. Kauniit silmät sanoi Kapu ja tiesin että hänen sydämensä oli valloitettu. Hän vaan sanoi että hän ei ole ihastunut mustaan väriin missään, esim. vaatteissakaan. Ja että kyse  ei ole mistään taikauskosta, koska se on haram. Häpesin taas, astaqfirullaah, mähän oletin että Kapteeni pelkää mustaa kissaa, mutta taas olin väärässä.

Seuraavaksi Kapteeni nimesi vauvamme uudelleen, nimi pitää sopia siskon nimen kanssa yhteen, siispä vauvasta tuli Shahlaa, joka joka on yksi muoto sanasta silmä. Shayma tarkoittaa taasen ylpeä, tai jotain sen suuntaista.

Kapteeni sanoi myös minulle että hyvä että Shaymalla on kaveri, koska uudesta kodista ei mennä ulos. Shaymasta pitää myös tulla sisäkissa, Shahlaa ei ole ikinä käynytkään ulkona.

Kerroin Kapteenillle että pelkäsin että hän on vihainen. Hän kysyi että miksi ihmeessä hän olisi vihainen. Ettei koskaa suutu minulle ja että mä saan vapaasti tehdä asioita joista pidän! 

Ajatella mikä mies. Pyysin anteeksi että hankin vauvan salaa, johon hän vaan nauroi.

Kodinmetsästystä

Meillähän on tämä uudesta kodista haaveilu ollut alusta asti käynnissä. Juuri kun mä aloin tottumaan tähän pikku lintukotoon, jossa myös viihdyn.

Meidänhän piti vaihtaa siihen ihanaan 4h+k tuossa naapuritalossa, mutta muuttokumppanimme lähtivät toiseen kaupunkiin sanomatta meille mitään. Heillä on koti myös toisessa kaupungissa. Katsastuksen jälkeen, heille tuli remonttilaskua 11 000 kruunua. Taisi olla siinäkin syytä vaihdon peruuntumiseen, mutta sitähän ei pääse karkuun. Harmittelin tuota kovasti tähän päivään saakka ja päätin jo odottaa kunnes löydämme toisen samansuuruisen asunnon kahdella vessalla. Se olisi ollut meille suuri helpotus.

Viimeviikolla menin Kapteenin pyynnöstä tai oikeastaan suoranaisesta painostuksesta asuntoyhtiön sivuille ilmnoittamaan "mielenkiintoani" joitakin asuntoja kohtaan. Löysin kivan neliön viereiseltä alueelta. Sen jälkeen näin lähellämme 3h+k, vain 68m2. Asunto oli "Bo direkt" asunto, joka tarkoittaa sitä että siihen ei ole jonotusta, vaan heti kun joku ilmoittaa olevansa kiinnostunut vuokraamaan asunnon se poistuu haettavien joukosta ja on varattu kiinnostuneelle henkilölle, kunnes hän katsoo asunnon ja ilmoittaa otaako sen vai ei. No tämmöisen menin klikkaamaan tietämättömyydessäni ja kaduin sitä torstaista viimeviikosta kun tarjouskirje tuli. Mulla on ollut kauhea vastahanka. Sain manipuloitua jo Kapteeninkin hetkeksi vastahankaan, kunnes hän alkoi taas kulkemaan omilla aivoillaan.

Sitten aloin tavoittelemaan vuokralaista sopiakseni katsomisesta, mutta hänen numeronsa ei ollut käytössä. Venytin asiaa maanantaihin, koska tiistaina oli viimeinen päivä vastata tarjoukseen. Soitin yhtiöön ja he antoivat auliisti aikaa perjantaihin asti, pah! Kehoittivat minua viemään lapun postiluukusta jos eivät ole kotona, ja näin teinkin eilen.

Tänään soikin jo puhelin ja sovimme katsomisesta illansuussa. Kapteenikin lupasi kotiutua ajoissa, mutta loppujen lopuksi tapasimme katsottavan asunnon nurkilla.

Sitten menimme Josen asuntoon ja vaikenin jo ovella. Asunto oli kaunis ja erittäin hyvässä kunnossa. Materiaalit lattioissakin oli tyydyttävät, tosin kuin lintukodossamme. Parketti oli vain olohuoneessa, mutta muutkin lattiat olivat kelvollisia. Huoneet olivat mukavat, niistä saa kauniin kodikkaat. Valoisaa oli ja miten puhdasta! Unohdin katsoa "vitvarorna", siis keittiökoneet, mutta mies sanoi että kaikki oli kunnossa. Asuntoon kului vaatehuone, mikä on tosi hyvä. Parveke oli lasitettu, jihuu.

Asunto on toisessa kerroksessa, siis suomalaisittain ensimmäisessä. Siinä on koko talon pituinen "parveke" jota pitkin ihmiset kävelevät koteihinsa. Siis ihan kuin asuisi maan tasalla. Asunto on ensimmäisenä kun astuu kongille ja talossa on iso hissi vaikka on vain 3 kerroksinen.

Lisäksi tuon talon ja Arabiskan kaupan välillä on ainoastaan 1 kerrostalo. Bussipysäkki on 50m päässä ja ostoskeskus n. 200m päässä. Halal-pizzeria on Arabiskasta seuraava. Ja mikä parasta, moskeijamme on tuossa ostoskeskuksessa! Siis tulemme todella lähelle sitä.

Silloin kun kävin viemässä Hosen oveen yhteydenottopyynnön, tuli minua vastaan eteisessä somalisisko. Hän kysyi että muutatko tänne, johon minä vain että inshallah. Hän sanoi että olisi kiva. Ja valtaosa talon asukkaista on ulkomaalaisia, lähes kaikki muslimeita. Saattaa olla kaksi ruotsalaista perhettä tuossa isossa talokompleksissa, kuten koko tässä kaupunginosassa ovat vähemmistönä.

Asuisimme edelleen muutonkin jälkeen "Baqdadissa" sillä valtaosa täällä on Iraqilaisia. Vanhan ja uuden välillä on muutama sata metriä. 

Joten asunto oli positiivinen yllätys. Eikä se nyt niin pieneltä vaikuttanut, kun ajattelee nykyistä asuntoamme. Sopisimme aivan hyvin. Asunto oli myös hyvin suiunniteltu ja sopii muslimiperheelle hyvin.

Hose myös kertoi, että hän on valmis muuttamaan huomenna, on jo toinen asunto, jos me vaan haluamme sisään perjantaina. Virallisesti tarjouksessa lukee että vuokra-aika alkaa 1 joulukuuta, mutta saa sopimuksen tehdä jo 1:stä marraskuutakin. Mutta kun tämä yhtiö on niin hankala, että vaikka he tarjoavat meille asuntoa, on nykyisessä 2-3kk irtisanomisaika!

Eikö ole hullua! Siis mun pitäisi istua siinä styrelsessä ja laitaa asiat vähän sujuvampaan malliin. Olin näet luottamusmies ja energiaexspertti VVO:lla vuosia, tiedän mikä toimii. Ei tietysti aina vaan yhtiön voitoksi, vaan myöskin asukkaan eduksi. Meidän asuntoyhtiö on kunnan oma.

Meillä on 2kk irtisanomisaika, siis joulukuun loppuun. Olimme laskeneet että joulukuussa suostumme maksamaan tuplavuokran, joka tosin on paljon alle teidän kolmioidenne vuokraa. Siis molemmista asunnoista yhteensä halvempi kuin teillä yhdestä kolmiosta. Näin meillä Ruotsissa :D

Huomenna menen asuntoyhtiöön paperin kanssa, jossa on rastittu kohta että hyväksyn asunnon ja mieheni allekirjoitus.

Mä kun olen kauppias ja ihan taitavakin siinä, menen asuntoyhtiöön tinkimään. Jospa ne antaisivat meille helpotusta, ettemme tarvitsisi maksaa kuin 1kk irtisanomisvuokran. Toivotaan parasta.

En mä epäröisi yhtään jos en olisi shoppaillut näiden 2 Uddevalla-kuukauden aikana melkein 50 000 kruunua. Ostinhan mä 2 taulua (80€) ja saappat 650 kruunua. Ostin mä vaatteitakin ja jotain tarpeellisia juttuja ja vähän lähetin muuallekin. No nyt ei näytä niin pahalta tuo. :)

Jos Kapteeni tietäisi rahani ja sen käytön, kuulisin taatusti kunniani höystettynä haram sanoilla! Ja nyt mä tarvitsisin juuri tuon 50 tonnia huonekaluihin, joita Kapteeni ei taatusti antaisi ostaa. Haram ostaa uutta kun on ihan kelvollista nykyään, hänen mielestään kelvollista. Voitteko ymmärtää!

Missä on ne kaikki lirkutukset kun astuin ensikertaa tähän taloon että habibaty saa sitten itse valita huonekalut. Olisi pitänyt äänittää ne jutut. :)

No mutta ei huolta, eihän Kapteeni minulle mitään sano, vaikka ostankin. En näet ole kuunnellut häntä tähänkään asti. Kun hän sanoo ei, menen kaikessa hiljaisuudessa kaupaan, ostan mitä haluan ja laitan kaapppiin joksikin ajaksi. Parin päivän päästä voin ottaa tavarat esille, koska nehän on jo "vanhoja" ja Kapteeni vaan hymyilee ja sanoo hänellä olevan ongelman. Silloin mä pyöritän mun silmiäni ja kysyn että kulta, onks sulla ongelma, kerro vaimollesi niin helpottaa. Johon hän sanoo minun olevan se ongelma, koska ostan ja ostan ja täytän pienen kotimme tavaroilla. Totta joka sana myönnän miehelleni ja hän lirkuttelee taas "habibaty ghääliä" ja unohtaa että minä olen aiheuttanut hänelle ongelman. Kiltti mies!

Minulla on sellainen tunne, että muutamme asuntoon viikonloppuna tai viimeistään ensiviikolla. Sehän sopisi loistavasti, ensiviikolla on se, mikä se on, se lomaviikko, ah sportlov, niin voisimme rauhassa siivota yhdessä ja muuttaa.

Kapteeni tietysti harmittelee rahojen "kaivoon heittämisellä" tuplavuokran takia, mutta taidan maksaa vaan mukisematta, pitämättä suurempaa melua. Näin se on parasta.

Kerron huomenna miten yhtiössä meni ja milloin muutamme. Olen iloinen.

Ylistys Allahille maailmojen valtiaalle! Allah on Antelias!

Elämää Uddevallassa

Assalaamu alaykum ja Hei ystävät!

Inshallah, takanapäin on erittäin vaikea sopeutumisvaihe uuteen avioliittoon, paikkakuntaan ja muuttoon miehen valmiiseen kotiin.

Nyt alkaa tuntua jo hieman "omalta", joten sopeutuminen on ilmeisesti hyvässä mallissa, aluillaan ainakin.

Paikkakunnan vaihto oli se helpoin, vaikken olekaan mitenkään ihastunut pikkukaupunkeihin asuttuani Malmössa vuosia. Malmöhan on Ruotsin kolmanneksi suurin kaupunki, asukkaita n. 400 000. Pieni suurkaupunki ja maailman ihanin sellainen. Niin, siispä tämä oli se helpoin osa, pieni sievä n. 45 000 asukkaan kaupunki, jossa opin liikkumaan kättelyssä. Kaupunki ei ole mun tärkein kriteeri tehdessäni valintoja. Muutin Haaparannasta, jossa asuin vain muutaman kuukauden. Käpykylästä, pyh.

Koti. Koti on se mun juttuni. "Kotini on linnani" tai paremminkin "Missä on kotini, siellä on sydämeni!"

No sehän onkin tuottanut pieniä haasteita yhteiselämämme alkuun, mutta alhamdulillah, täytyy sanoa että hyvin on sopeuduttu!

Ajatella, Kapteeni ei ole vielä kertaakaan nakannut minua ikkunasta tai potkaissut ulos parvekkelta, kuten tytär usein uhkailee. No eilen Kapteeni kyllä sanoi Miriamille, että potkaisee minut ja Shaiman ulos kukkapuskaan, jos Shaima on kantavana  jollekin "renttukissalle".

Shaimahan on muslimi-kissa! *Pyörittelen aina silmiäni näissä jutuissa.* Tiedän kyllä että Kapteeni ei todellakaan raaski heittää Shaimaa ulos, koska Shaima on rakas habibaty. Ei varmaan minuakaan, habibaty Hindiä, sillä minun pahin räyhä-vaihe on inshallah takanapäin ja siitäkin Kapteeni selviytyi tyynenä voittajana, ei koskaan menettänyt malttiaan tai rauhallisuuttaan. Hymykään ei hyytynyt. Mashallah.

Siis minähän olen tapellut kuin leijoninna, ihan vaan elintilasta. Olen huutanut, paasannut, uhkaillut, käynyt kovilla aseilla taistoon, kiusannut ja yrittänyt väsyttää, tai oikeammin näännyttää. Eivät tehonneet metkut Kapteeniin, joten antauduin.

Hän vain hymyilee vaikka ottaisin moottorisahan käteeni, koska on varmaan tottunut aika järeisiin aseisiin sodassa Kapteenina ollessaan.

Alhamdulillah, mä olen alkanut pitämään meidän pienestä lintukodosta, eikä asuminen ahdista enää. Eihän Miriam ja Kapteeni häiritse mua päivisin, ovat poissa kotoa, alhamdulillah. Ja illatkin menee lähestulkoon Miriamin kanssa.

Viikonloppuisin, lupasin näet itselleni tämän, menemme Miriamin kanssa yhtenä päivänä tuntikausiksi ulos viettämään aikaa esim. kauppakeskuksiin. Sillä, tarvitseehan rakas Kapteeninikin oman yksityisen aikansa kotona, sillä 2kk sitten hän oli vielä yksinvaltias tässä kodissa. Ei ollut varmaan hänelläkään helppoa, oli ollut 2 vuotta yksinasuvana ja vaikkei pitänytkään siitä, oli jo siihen tottunut. Näen sen hänestä. Vaikka olikin kipeästi vaimon tarpeessa ja on onnellinen, kuten minäkin. Subhaan Allah.

Vaikein oli se, että kaksi käytännössä ventovierasta ihmistä muuttaa yhteen pieneen asuntoon. Toiseksi oli ramadan. Kolmanneksi tunsin etten ollut valmis asiaan 100% vaan olisin tarvinnut ½v. aikaa levätä muutoista ja rauhoittaa hermojani kaiken rääkin jälkeen, jonka olin viimeisen vuoden aikana järjestänyt itse itselleni, muuttoja näes.

Mutta koska me rakastuimme, ei ollut järkeä pitkittää avioitumista, sillä rehellisesti sanottuna, minä pelkäsin että mennään luvattomille linjoille muslimeina puheissamme, jos kauan vielä mourutaan puhelimessa "habiibeja, omryja, hayateja, ya youneja" ja kaikenlaisia rakkaussanoja ja -juttuja.

Mihin mä sitten rakastuin noin pikaisesti ja käytännössä tuntemattomaan mieheen, josta tiesin vain sen mitä hän kertoi mulle.

Ihastuin nimeen. Fiksua, tiedän. Mutta!

Ensin rakastuin siihen että hän on muslimi ja harjoittava muslimi nimenomaan. Sitten mä rakastuin hänen tapaansa ajatella ja asennoitua ihmisiin, muslimeihin, maailmaan, elämään. Ja siihen rehellisyyteen, niin hyvässä kuin pahassa, siihen mä menetin kanssa sydämeni. Vahvuuteen.

Se, mikä saa Kapteenissa minut myös raivon valtaan saa minut myös kunnioittamaan häntä suuresti! Se rauhallisuus, harkitsevaisuus ja tyyneys, voiko olla rakastamatta. Oli myös ominaisuuksia paljon, joihin hänessä lujittui vain rakkauteni ja ne tekevät hänestä minun unelmani. Joka muuttui todeksi.

Puhumattakaan siitä, miten Kapteeni rakastaa  ja kohtelee autistista tytärtäni, joka on piinaja, mutta toisaalta erittäin rakastettava. Ja vielä mainittakoon kissani Shaima, mies joka ei ollut ikinä koskenutkaan kissaan kuin kengällään, on nyt aivan lumoutunut Shaimasta, joka on ylennetty meidän tyttäreksemme. Pakkohan tuollaista ihmistä on rakastaa. Ja rakastin ja rakastan häntä vielä enemmän kun olimme tavanneet ja avioituneet.

Tiedän että Allah rakastaa minua heikkoa palvelijaansa ylettömästi, sillä minä olen saanut niiiiiiin paljon hyviä lahjoja Häneltä. Subhaan Allah!
Kunpa aina vain muistaisin tämän.

Niin se vaikein, muuttaa yhteen tuosta vaan simsalabim. Ja oli ramadan. Mutta nyt jälkikäteen kun ajattelen tuota aikaa, oli kaikki vaikeudet kyllä vain ihan pikkujuttuja. Enitenhän minä riitelin Kapteenin kanssa, koska en saanut hänestä "yliotetta". Valtataistelu näet. Hyvä oli etten saanutkaan, siinähän se kunnioitus olisi rapissut, mulla kun on sellainen luonne. Katalakin. Ja Kapteeni kykenee todellakin kantamaan  v a s t u u n  päätöksistään. Sehän on se pointti.

Me olimme kesäloman takia 3 viikoa jatkuvasti yhdessä, ramadanina, yksiössä, myös Miriam kotona 24h. Ajatella, ja kaikki vielä hyvissä ruumiin ja sielun voimissa kaiken keskellä ja vielä ramadanin jälkeenkin. Mashallah.

Katselin juuri tänä iltana Kapteenia kun hän saapui kotiin. Hän käveli suoraan tiskipöydän luo, edes riisumatta, ja laittoi tiskit kuivumasta kaappiin. Avioliittomme alkuaikoina hän marmatti samalla ettei voi sietää epäjärjestystä ja siitäkös minä sain aihetta riidellä. Nyt me ei enää vahdata toisiamme, vaan teemme sen minkä katsomme tarpeelliseksi. Voin kuvitella miten vaikeaa Kapteenille on minun kaaokseni, koska hän on todella järjestelmällinen ihminen. Tämä oli vain yksi esimerkki, vaikkakin hyvin kuvaava.

Mutta se johdatus, Allahin selkeä johdatus meidän elämässämme. Se on se mihin voi aina luottaa. Siinä saa levätä!

 Tietysti meitä myös testataan, sekin on vain merkki Allahin rakkaudesta palvelijoitaan kohtaan.

Suuresti pitämieni ruotsalaisten lempisanontoihin kuuluu sanonta: "Allt ordnas sig!" Ja se pitää paikkansa.

Olen hieman muokannut tuota sanontaa, jota mieleläni myös viljelen: "Allt ordnas sig. Tidigare eller senare.  På ett eller annat sätt! "  Inshallah!

Kaikki järjestyy. Ennemmin tai myöhemmin. Tavalla tai toisella! Inshallah!

Joskus elämässä myrskyää ja tuntuu ettei halua/viitsi nähdä vaivaa/ uskoa että pian helpottaa/katsoa eteenpäin. Mutta kun jälkeenpäin katsoo näitä myrskyjä, ovat ne aiheutuneet vain mitättömistä pikkuasioista. Siis minun kohdallani ainakin. Monilla ihmisillä on suuria ja vaikeita ongelmia, kumpa aina muistaisin tämänkin.

Tarvitaan suvaitsevaisuutta erilaisia tapoja ja tottumuksia kohtaan. Kunnioitusta! Rakkautta! Pitkämielisyyttä! Ja anteeksiantoa, mutta sehän se onkin helpoin asia.

Allah on Armelias Armahtaja! Joten miten me ihmiset voisimme olla antamatta toisillemme anteeksi, koska me itsekkin olemme saaneet niin paljon anteeksiantoa ja armoa Allahilta, maailmojen Valtiaalta! Ylistys Allahille!

Asenne

Kapteenista huokuu aina pehmeämpi asenne sen jälkeen kun on istunut moskeijassa rupattelemassa Imaamimme kanssa. Mashallah mikä veli, Palestiinasta muuten.

Hän muistuttaa Kapteenia siitä että Eurooppalaisen naisen ei ole helppoa elää arabin kanssa. Mashallah.

Kysyy myös aina toisinaan mieheltäni että miltä avioliitto tuntuu ja mieheni ylistää hänelle avioliiton onnea ylitsevuotavasti aivan kuin tietämättömänä haasteista, lue ongelmista. No pikkuhuoliahan ne ovat, mitä meillä on. Lähinnä minun oikkuiluani, koska Kapteeni ei anna minun uudelleenkouluttaa häntä.

Taas asiaan. Imaami olikin sanonut että pitäisiköhän hänen ottaa toinen vaimo.

 Eiiiiiiiiiiiiikä, sehän tietää että pian on kahden talon isännällä on kaksi vaimoa ja se on kyllä Kapteeni joka on laittanut tämän idean itämään Imaamin mielessä. Epäilen ainakin, sillä Kapteeni tuntee "lähestulkoon" vain moniavioisia perheitä ja suvustakin valtaosa on moniavioisia, hänen sanojensa mukaan.

Sillä Kapteeni puhui aiheesta jo ennen avioitumistamme. Mutta Kapteenin päätöksestä asia on jäissä. Kuulemma ainakin vuoden.

Mä olen hyväksynyt tämän ennen avioitumista, joten Bismillääh vaan, jos Kapteeni haluaa elää hiukan vielä tiukempitahtisessa elämässä. Sanoin suoraan hänelle, että kaivaa asialla verta nenästään. Sillä hänen rauhallisella tyylillään, kiire tulee.

Mutta koska Allah on tämän mahdollisuuden antanut miehelle, mikäs minä, Allahin palvelija olen asiaan sanomaan paljoakaan.

Itseasiassa, mä näen siinä paljon hyviä asioita. Vaikka se ei missään nimessä aluksi voisikaan olla helppoa. Pelisäännöt pitäisi olla tiukat. Ei kilpailua vaan perhe pitäisi olla kaikkien yhteinen yritys.

Jos Kapteeni menisi naimisiin, hän toivoisi että tällä siskolla olisi jo lapsia mielellään ja haluaisi mahdollisesti lisää. Sisarukset on tärkeitä, Miriamillekin olisi varmaan ihanaa saada sisaruksia.

Sitten mähän saattaisin saada tästä siskosta parhaan ystävän. Me voitaisiin viettää aikaa yhdessä päivisin kun Kapteeni on opiskelemassa tai töissä, niin ei olisi mitään jännitteitä kun mies ei olisi paikalla. Me voitais siskon kanssa auttaa toisiamme aina tarpeen tuleen.

Sitten olisi myös vapaa-aikaa joka toinen päivä. Jihuuuuuu!

Uskon, että kahden vaimon perheeseen sopeutuisi, kun kaikki osapuolet olsivat rehellisiä ja uskovaisia!

Aluksihan Kapteeni haaveili sinisilmäisistä ja vaaleatukkaisista lapsista, siis skandivaimosta, mutta palautin hänet maan pinnalle. Koska se mitä olen käännynnäisten musliminaisten kuullut kommentoivan moniavioisuudesta, ei anna pienentäkään toivetta Kapteenille sinisilmäisistä ja vaaleahiuksisista lapsista.
Mielumminhan mäkin ystäväksi haluaisin skandin, jonka kanssa osaisin kommunikoidakin, mutta ei lupaavalta näytä.

En hetkeäkään epäile, etteikö Kapteenista olisi kahden vaimon aviomieheksi, sillä hänellä on aina ennen minua ollut 2 vaimoa kerralla. Ja hän on niin Allahin lähellä että ei tekisi meille vääryyttä.

En tiedä toteutuuko Kapteenin toive tai jos ja kun, milloin se toteutuu. En ole asiani kanssa yksin, tunnen siskoja jotka tarvittaessa neuvovat ja tukevat asiassa, koska  ovat "samassa  veneessä". Ei se vaivaa heitäkään joten miksi minäkään sillä vaivaisin päätäni.

Olen, siis elän. Ylistys Allahille maailmojen valtiaalle.

Qadar Allah, Rakkaustarina

Mä uskon vakaasti Qadariin, kohtaloon ja Allahin johdatukseen. Kuten muslimit yleensäkin.

Olin siis 2 vuotta sitten eronnut, onnellisena sinkkuna. Toisaalta ajattelin, että enkö saa koskaan rakastaa ja olla rakastettu. Kuka mua pitää kädestä kun olen kuolemaisillani (no draamaa vähän). Kenen aikuisen kanssa juttelen? Kuka pitää mua sylissä ja antaa turvaa kylmää maailmaa vastaan. Silti ajattelin että avioliitto on mulle liian vaikea pala, olenhan outo lintu. Se vaan ei sovi mulle kun olen niin epäsosiaalinen. Mä en voi hengittää miehen lähellä ja ainakaan nukkua samassa huoneessa. Olen liian vahva ja itsenäinen ja itseppäinen ennenkaikkea. Elän "omassa maailmassani!"

Silloin 2 vuotta sitten kun erosin, tuttavani Suomesta, jonka olin tuntenut siitä asti kun hän oli lapsi, pyysi minua tekemään profiilin yhdelle sivulle jotta voisimme lähetellä viestejä siellä. Tein työtä käskettyä ja laitoin hyvin selväsanaisesti siihen että olen sivuilla vain ja ainoastaan keskustellakseni ystäväni kanssa. Mainittakoon, ettemme koskaan vaihtaneet yhtään viestiä ko sivuilla.

En muista milloin, mutta tänä keväänä Suomessa ollessani olin muuttanut profiiliani tyyliin: "En etsi häntä jonka kanssa voin elää vaan etsin häntä, jota ilman en voi elää" ja että mä olen muslimi.

No viestejä tulvi muslimeilta ja ei muslimeilta. Deletoin kaikki.

Yhtenä unettomana yönä, painoin nappulaa että etsi ihmisiä läheltä sinua. No selasin ja selasin ja diskasin kaikki. Sivusto valitti ettet näköjään ole valmis uuteen suhteeseen. No en ollutkaan, siis uuteen avioliittoon. Ajatuskin sai minut pakokauhuun. Happea!

Sitten törmäsin nimeen Abdurrahman! Se vaan kosketti mun sydäntä, se nimi. Klikkasin profiilia ajatellen: "mashallah mikä ihana nimi!"  Silmissä välkkyi Allahin 99 nimeä, ominaisuutta!

Profiilissa oli kuva, joka ei miellyttänyt minua yhtään, ei tippakaan, mulle tuli rehellisesti Saddam Huseyin mieleen, rahmakallah! Komea arabimieshän Saddam oli, mutta en kyllä puolisoksi ottaisi kaksoisolentoa. En millään!

Ja sitten kun luin profiilista että hän oli Iraqista, se oli viimeinen pisara. En ollut ikinä kuvitellutkaan voivani mennä naimisiin Iraqilaisen kanssa. Älkää kysykö miksi, vain joku naisen logiikkaan perustuva päätös.

Kaikki Muu olikin sitten luokkaa mashallah. Hän ilmoitti profiilissaan olevansa harjoittava muslimi, joka etsii vaimoa. Serious man, high educated, wouw ajattelin.

Kun tuo nimi Abdurrahman on niin ihana, klikkasin nappulaa että "ehkä" voisin tavata. Ja kaduin saman tien, ajattelin että mihinkä leikkiin nyt aloin, kun ei ole pienintäkään aikomusta pysyä leikissä mukana. Mutta se vaan klikkasi jotenkin tuo sormi sitä hiirtä...ihan mun ajatuksistani huolimatta.

Aamulla vilkaisin sähköpostiin ja siellä oli että Abdurrahman "haluaa" tavata sinut. Ja viestejä häneltä. Mun täytyy sanoa että viesti oli upea, hän esitteli itsensä, sanoi että voin kysyä mitä haluan ja että mä olen maailman kaunein nainen. No vähän mua nauratti, koska en ole ikinä, en edes nuorenakaan kuvitellut olevani kaunis, saatikka sitten jonkun miehen maailman kaunein. Naureskelin että lirkun lirkun. Mutta hän on edelleen samaa mieltä. No kauneus on katsojan silmissä.

Vastasin hänen hyvin korrektiin viestiin, että hauska tutustua, mutta ei mulla ole mitään kysyttävää näin äkkiseltään.

Mutta kun hän nyt oli Iraqista, en voinut vastustaa kiusausta politikoida, mistä mä pidän paljon. Kerroin myös seuraavaa: " En ota kantaa Saddam Huseyinin tekoihin, Allah häntä armahtakoon, mutta mun vereni kiehuu ajatellessani että jenkit hirttivät hänet. Siis c'mon, yhden valtion kaafir presidentti päätti hirttää toisen valtion istuvan muslimipresidentin! Että maailmassa ei ole mitään lakia koska tälläistä on mahdollista tapahtua. Muistan päivän, jolloin Saddam hirtettiin kuin eilisen. Seurasimme tilannetta arabikanavilta ja netistä. Surusi verhosi asuntomme, vaikka emme olleetkaan millään tasolla Saddamin kannattajia. Tunnen sen surun yhä ajatellessani hänen murhaamistaan."

No me jatkoimme yhteydenpitoa, olin aika kuiva ja vähäsanainen. Aina silloin tällöin laitettiin viestejä aivan yleismaailmallisista muslimien aiheista. Ja hän alkoi puhumaan että mun pitäisi ehdottomasti muuttaa paikkaan jossa on muslimeita. Sanoin etten muuta ikinä, koska se on niin hankalaa, vaikka inhosin Haaparantaa.

Sitten mä vaan yhtenä aamuna ajattelin että miksi ihmeessä mä herätän vääriä toiveita ja lopuksi tunteitakin, koska enhän mä häntä ole ottamassakaan. Laitoin hänelle vietin etten halua loukata tai herättää vääriä toiveita, koska ei musta ole avioliittoon. Kerroin hänelle että olin eronnut vasta 2 v sitten ja en missään nimessä ole valmis mihinkään, koska en ole unohtanut ex:ääni. Ei sillä että rakastaisin häntä yli kaiken vaan koska me olimme parhaat ystävät! Ikinä!

No vastaus tuli pian, että hän odottaa. Ja hyväksyy ja ymmärtää. Ja on vaan ystävä jos niin haluan... en tiedä mikä pani siinä silmänräpäyksessä laittamaan hänelle mun meiliosoitteen. En todellakaan tiennyt mikä kättäni liikutti näppäimistöllä.

Availin aina silloin tllöin mesengeriä ja näin Abdurrahmanin onlinessa, mutta enhän mä nyt viestejä alkanut laittelemaan ei, olenhan muka snobi. Hän laittoi mulle jossainvaiheessa viestiä johon vastasin etten voi nyt keskustella.

Kunnes tuli 30 heinäkuuta. Me alettiin juttelemaan chatissä, mä katsoin sitä kamerasta samalla. Avasin oman kameran hänelle ja hän oli kuin aurinko. Eikä nyt niin Saddamin näköinen. Me juteltiin kaikki asiat läpi, ihan kaikki A:sta Ö:hön. Tenttattiin toisiamme. Koko yö. Soiteltiin ja chattailtiin.

Aamuyöstä hän kosi mua ja mä vastasin että hyväksyn! Enkä epäröinyt yhtään. Me nimittäin olimme samaa mieltä kaikista elämän perustavista asioista. Kaikesta. Sen mä tiesin heti, että hän on tiukemmasta "koulukunnasta" kuin minä, vahvempi muslimina, mutta hän sanoi ettei koskaan painostaisi minua millään asialla.

Tuona yönä mä rakastuin häneen. Noin vaan. Simsalabim. Kaikki oli sovittu.

Sen sanoin että jos minut haluat, et saa vain minua ja tytärtäni, vaan myös minun kissani on otettava! Kissasta en luovu! Hän hyväksyi.

Sitten mä aloin laiskottelemaan suunnitelman toteuttamisessa ja kyselin aina vaan lisää kysymyksiä, joihin sain apua myös siskoilta. Yllättäen kaksi mun läheisintä siskoa supporttasi asiaa. Olin kuulemma vaimo tyyppi, koti-ihminen ja vaimo. Mä yllätyin että suomalaiset siskot ei olleet yhtään epäluuloisia. Mutta enhän mäkään ollut. Olin ihan varma asiastani ja Abdulrahmanista!

Kaksi viikkoa siinä soiteltiin hyvin tiiviisti, poikani ja Miriam juttelivat myös päivittäin hänen kanssaan. Poika piti minua mielenhäiriössä olevana. Ja lähti Helsinkiin.

Abdulrahman pyysi minua pakkaamaan vaan vaatteeni ja tulemaan heti. koska hänellä oli tarjota minulle koti ja kaikki muukin. Hän ilmoitti äidilleen ilouutisen; vaimo löytyi! Imaamin kanssa oli kaikki sovittu. Silloin mulle iski hetken epäluulo, loogista eikö vaan, ja sanoin että mitä jos sinä et olekaan mua vastassa? No hän sanoi että sinähän voit mennä suoraan poliisille!

Hahhahhaa, nauroin kuviteltua keskustelua. Minä poliisille:"Tämä mies lupasi mennä kanssani naimisiin, mutta ei tullutkaan junalle". Poliisi:"mitä rouva toivoisi meidän tekevän", Minä:" no tuokaa se mies käsiraudoissa imaamin eteen ja nostakaa aseenne esiin ja pitäkää ne esillä kunnes mies sanoo "hyväksyn". Hahhahhaa.

Sanoin Abdulrahmanille että ei hätää, ainahan voin mennä "raamit kaulassa" hänen kotiinsa, osoite oli minulla ja asunto maantasalla. Mutta se oli vain tuo yksi ohikiitävä hetki, joka lähti siitä että sisko leikki ajatuksella.

Minä pakkasin välttämättömän, 18 matkalaukkua! 12 otin mukaan ja 6 lähettettiin perässä.

Elokuun 15 päivän iltapäivänä, minä, Miriam, Shaima ja 12 matkalaukkua aloitimme 1600km matkan uuteen elämään. Serkkuni miehensä kanssa saattoi meidät ja matkalaukkumme junaan asti. Yön keikuimme 2 hengen sohvillame Miriamin kanssa, Shaima matkahäkissään pöydällä välissämme. Eläimen kanssa ei voi mennä makuuvaunuun. Miriam oksensi peiton ja vaatteensa migreenin kourissa. Naapuripaikalla istuneen norjalaisen seurueen rouva jutteli kanssani. Todella mukavia ihmisiä ja kielikin helppoa.

Aamulla, kun aloimme lähestyä Tukholmaa, päästin ensi kerran ajatuksiini sen seikan, että miten vaihdan junaa Centralstationilla. Sehän on valtava. Mulla ei ollut vaihtoon aikaa kuin 50 minuuttia ja edelleen matkalaukkuja 12kpl ja kissakin vielä. Eikä aavistustakaan mistä seuraava juna lähtee.  Aloinkin kävellä ovensuuntaan ja katselin ihmisiä, tai oikeastaan miehiä "sillä silmällä". Bongasin tosilaihan pitkän erittäin tummaihoisen nuoren miehen nukkumassa pöytää vasten. Kävelin pari kertaa ohi. Sitten rohkaisin mieleni ja kopautin olkapäälle: "Excuse me, can you help me little with suitcasees?" Hän nousi salamana ylös ja sanoi että tottakai. Eipä tiennyt poikaparka mihin suostui. Eikä tiennyt mikä on minun "little".

Kömmimme ulos junasta 10 minuuttia aikataulusta myöhässä. Kärryjä ei ollut missään ja ei ne olisi edes pariin kärryyn mahtuneet. Kysyin muuten mistä tämä nuori mies oli ja hän kertoi olevansa Ganbiasta. Kysyin heti onko muslimi ja hänhän oli. Allah Allah! Sitten hän vaan alkoi lastaamaan itseään mun matkalaukuilla. Enkä koskaan tule ymmärtämään miten hän sai 10 laukkua kuljettetua ja vielä noin 2km matkan. Hänen avullaan ehdimme juuri ja juuri junaan. Hän lastasi vielä laukut sisään. Mashallah mikä veli. Palkitsin tietysti häntä mutta ilman tätäkin Allahin johdatusta emme olisi selvinneet ikinä!

Loppumatka meni leppoisasti! Miriam nukkui, Shaimakin oli rauhoittunut ja minä siistin itseäni ja meikkasin ja laittelin. Harmittelin vaan että olisin farkuissa.

Soitin tuntia ennen päämäärää Abdulrahmanille. Hän oli jo asemalla ystävänsä kanssa. Ajattelin että yksi auto ei kyllä vedä noita matkalaukkuja.

Kun juna saapui Uddevallaan, näin hänet heti. Ja silmät pyöristyivät; todella mieluinen näky! Hyppäsin vain junasta ulos ja vaihdoimme salamit ja oltiin aika ujoja katsomaan toisiamme silmiin. Mua ujostutti eniten ne kaikki rakkauslirkutukset viime päivinä puhelimessa, sillä olimme puhuneet ihan kaikesta. Ihan.

Mies alkoi raahaamaan kasseja asemalle ja sitten 2 miehen voimalla lastattiin auto. Ei meitä näkynytkään Miriamin kanssa takapenkiltä laukkujen alta. Mutta perille päästiin yhdellä kyydillä.

Laukut sisään ja asuntoon. Minä menin keittiöön Miriamin kanssa ja Abdulrahman seisoskeli parvekkeen ovella  ja soitti imaamille. Imaami tulikin 5:ssä minuutissa todistajien kanssa.

Imaami sanoi että haluaa jutella ilman todistajia ja Abdulrahmania minun kanssa. Hän oli oikein miellyttävä mashallah ja kyseli että tuntuuko tämä nyt oikealta. Että hän tietää että ollaan netissä tavattu, katseltu toisiamme kameran välityksellä ja puhuttu puhelimessa. Sanoin että tuntuu hyvältä. Sitten Imaami kyseli mahrista, suositteli konkreettista maheria. Sitten kun esitin maherini, jutteli hän Abdulrahmanin kanssa. Sitten maherin toinen osa, taas siinä imaami meni meidän väliä. Hän katsoi virkatodistukseni. Kun kaikki oli hyväksytty, pyysi imaami minut olohuoneeseen ja kysyi molemmilta hyväksymmekö ja mehän hyväksyimme. Sitten tuli onnittelut ja he aikoivat poistua, jolloin minä kysyin että missä minun al-Fatiha on. No imaami selitti ettei se ole pakollinen, mutta voivat sen lukea jos niin haluan. Minähän halusin. Ja sitten bismillääh ja he lähtivät. Oli muuten ramadan, ei tarjoilua ennenkuin illalla moskeijassa.

Minä seisoin käsiäni puristellen paikoilleni jähmettyneenä ja mieheni alkoi lähestyä minua. Vihdoinkin halasimme. Alhamdulillaah rakastimme toisiamme todellisuudessakin ja kemiat toimivat välillämme. Tästä alkoi avioliittomme. Allah on antelias!

Uskon 100% Allahin johdatukseen meidän yhdistämisestämme. Ylistys Allahille!

Visa visaaaaa

Päätin että tänään en kirjoita perheestäni, lähimmät ystäväni rakkaat tietävät että Porvoon mitta on nyt hieman täysi. Joten otan aiheen menneisyydestä.

Muutamien kuukausien kuluttua kääntymisestäni muslimiksi, soitti eräs veli minulle Helsingistä. En tiedä miten oli saanut numeron, mutta kutsui luennoille hänen kotiinsa. Menin, kuuntelin ja tapasin siskoja, mutta olin kamalan ujo.

Pidin vaimon kanssa yhteyttä ja erään kerran hän sanoi että hänen miehensä haluaa esitellä erään "hyvän, harjoittavan muslimiveljen" joka haluaa mennä naimisiin. Mainittakoon että tuolloin en ymmärtänyt maahanmuuttoasioista yhtään mitään, en ollut koskaan törmännyt ilmiöön, paitsi kahdesti ja silloinkin itseni kohdalla. En ollut vielä tavannut muita "kosijoita".

No tapaaminen sovittiin siskon ja veljen kodissa. Pariskunta istui  keittiössä ja me "tutustujat" olohuoneessa.

Tämä mies aloitti puhumaan heti asiaa; "I don't have any visa."
Johon vastasin että "Me too; I don't have." 
Ja hän jatkaa: "But You are finnish, right?"
Ihmettelin: "oh yes".
Mies jatkaa:" I have my own wife in Pakistan."
"Nice!" Vastaan minä hymyillen hieman huojentuneena.
"I wan't marry you and bring my wife later to Finland." Jatkoi urho, ja edelleen "But I don't have visa."

Vastasin "I don't have Visa either and I haven't even think to apply one."
Sanottakoon että tämä mies-sukukunnan kruunu katsoo minua ihmetellen, kuten minäkin häntä, lievästi ilmaistuna.
Yrittää yhä "But i need Visa!"

Yritin olla kohtelias ihmiselle, joka minusta vaikutti ihan sekopäiseltä, ja sanoin: "You should go to bank an apply Visa to you. If you are working, it's not a big deal." Urho katsoo minua kuin puusta pudonneena ja minä mietin mikä otus hän oikeen on? Mitä ihmettä hän haluaa. Lopetin tapaamisen "It was nice to meet you, i wish you good luck with Visa and wish you can bring your wife soon here."

Yalla bye, lähdin sitten luvaten palata asiaan. Ihmettelin ja ihmettelin että mikä ihmeen luonnonoikku tämä ihminen oli. Mitä ihmettä hän kuvitteli tekevänsä jos mulla olisi Visa, mitä hän siitä hyötyisi, sillä tuskimpa minä pankkikorttiani hänelle antaisin!!!!

Sitten soitti sisko ja kerroin hänelle ja hänen miehensä selvensi, että tämä mies tarvitsee oleskeluluvan ja vaimonsa Suomeen, ja saadakseen oleskeluluvan hän tarvitsee vaimon ja veli oli avuliaana ajatellut että minä sopisin tuohon tehtävään hyvin, koska a) en ollut naimisissa b)muslimin on parempi mennä naimisiin kuin olla yksin (c'mon, ei nyt ihan kenen tahansa kanssa) c) olin veljen mielestä liian vanha muuhun (37-38v.).

Mä olin niin vahva uskossani, että sanoin vaan ystävällisesti että kiitos vaan mutta ei kiitos! Veli vielä yritti että josko voisin tavata tämän ihmemiehen uudelleen, mutten ottanut puhetta kuuleviin korviinkaan.

Seuraavana päivänä kuulin toiselta siskolta, että tämä Luomakunnan kruunu liikkuu ystäväni naapuristossa erinäköisten blondien kanssa kaljapullot kassissa kilisten. Uskomatonta! Silti pidättäydyin soittamasta välittäjälle ja sanomasta suoria sanoja, ehkä saan paljon hänen häsänää tuomiopäivänä, koska mies on ihan "imaami".

Kyllä Allah vaatii hänet tilille miten hän olisi uutta muslimisiskoa hyväksikäyttänyt jonkun rentun importaamisessa.

En kirjoittanut tätä varoitusmielessä, vaan siksi että tämä oli mielestäni hupaisa. Mutta kelpaa kyllä varoitukseksi. Ei kannata uskoa suosittelijoita.

Taas puhun vain perheestäni, koska se on minulle maailmassa rakkain! Elämäni keskipiste, jonka ympärillä arki pyörii.

Allah on kaiken pääpiste!

Siis lauantai aamu, olen hereillä ennen 7am.

Miksi ihmeessä, mä en ymmärrä! Niin tietty, uudelleenkoulutukseni.

Kapteeni ilmoitti eilen että pyykkitupa on tänään kello 7am. Laitoin heti vastaan, että miksi ihmeessä ihmisen pitäisi herätä kello 7 niinä kahtena aamuna viikossa kun saisi nukkua!???

Perusteluiksi sain että voin mennä aikaisemmin nukkumaan, esim. 9pm. No se ei sovi kyllä, eihän tässä vielä seitsämänkymppisiä vanhuksia olla! Kapteeni sanoi myös että 8h yöunet riittää, jopa vähempikin.

Tähän mulla oli hyvä argumentti; Vuosi sitten tehty tutkimus on osoittanut että useimmille ihmisille 8h ei  todellakaan ole riittävä määrä unta vaan useat vaativat 9 ja jopa 10h yöunet. Lisäsin vielä että koska olen kipeä, siis Crp korkeahko ja tulehdusta vartalossa kokoajan, mulle kuuluu viikonloppuna 12h unet! Vastaus oli että saat pidentää niitä illasta tai nukkua iltapäivällä muutaman tunnin. En jää jankuttamaan vaikka tämä onkin kamalaa! Ihan kuin minua rankaistaisiin...

Voisinhan mä vaan jättää pyykinpesun Kapteenille ja jatkaa uniani, ihan kuin ennenkin. Mutta sitäkään en tee, koska mulla on näitä uusia vaatteita, sehän pesisis mun neuleeni 60  asteessa niin silloin jne olisi ollut vain kertakäyttövaatteita. Ei se uni niiiin tärkeää ole. Nukun kun pyykit on pesty. Ja heräsinhän Kapteenikin kantamaan pyykkikassin pesulaan ihan vain auttaakseen minua, vaikkei siellä kassissa paljon vaatteita ollutkaan. Gentleman!

Ihmettelen vaan, että miten muut tässä huushollissa osaavat viedä Kapteenia kuin pässiä narusta, mutten minä. Kapteeni on se joka vie minua!!!

Otetaan esimerkiksi Shaima, meidän kissa, josta Kapteenin päätöksen jälkeen tuli meidän tyttäremme.

Eilen Kapteeni söi tonnikalaa omilla höysteillään ja Shaima juoksi heti pihalta kotiin. Shaima odotti lattialla  kunnes "Isi" oli syönyt ja hyppäsi sitten pöydälle ja tuijotti  Kapteenia tyyliin "Missä mun tonnikalat on hei!" Sanoin Kapulle, että Shaima odottaa annostaan. Kapteeni sanoi ettei anna Shaimalle tonnikalaansa ja meni Shaiman luo hellitelläkseen tätä. Shaima haisteli hänen tyhjiä käsiään ja meni ikkunalaudalle verhojen taakse, selkä Kapteeniin päin. Ja niin kauas ettei Kapteeni yltänyt koskemaan. Ja sitten alkoi häntä heilua, sehän on vihaisuuden merkki. Siis Shaima oli ihan pissed off! Kapteeni yritti leperrellä ja ylettyä silittelemän, mutta Shaima teki selväksi että ilman tonnikalaa ei tule sovintoa.  Häntä vispasi ja selkä pysyi Kapteeniin päin!

Ajattelin että "hyvä Shaima, That's my girl!" Hyvä kun joku pistää Kapulle vastaan!

Huomasin Kapteenin sydäntä koskettavan ja näin hänen menevän jääkaapille, tonnikalaa hakemaan. Kyllä sitä sitten leperreltiin kauniille tyttärelle leppymisestä samalla kun Shaima nautti tonnikalastaan.

Mutta ei se sillä hyvä ollut. Kapteeni sanoi minulle että eikö hän saa enää syödä tonnikalaa tarjoilematta sitä Shaimalle. Sanoin hänelle että saa toki, jos pystyy olemaan lujana. Mutta eihän hän pysty, ikinä! Aina kun hän kieltää Shaimalta  jotain, niin hetken päästä hän menee Shaiman luo ja antaa hänen tehdä mitä mielii.

 Kerrottakoon myös se, että jos mä olisin ollut tonnikalaa syömässä, Shaimahan olisi hyäkännyt pöydälle, tai vaikka olkapäälle ja vaatinut osansa.

Kapteenia hän kuitenkin kunnioittaa. Osaa näet pyörittää tassunsa ympärille. Minua ei tarvitse miellyttää, koska en ole ruokkijakaan enää ja rakkauttakin saa Kapteenilta. Pah, kissakin valloitettiin!

Miten mies, joka rakastamansa vaimon, sanojensa mukaan on parasta mitä koko hänen elämässään ikinä on tapahtunut, kanssa osaa olla raudanluja päätöksissään, on noin yhden pienen karvapallon vietävissä ihan minne vain!

Voisinhan minäkin tietysti ajaa asiani ketkuilemalla ja juonittelemalla. Mutta en tee sitä. Kysyttyäni Kapteenilta "luvan" johonkin asiaan, ohitan vaan ei:n ja teen oman pääni mukaan. Enkä ole vielä ainakaan saanut sataa punnerrusta, 10 km marssia tai kutsua sotaoikeuteen rikkomuksistani.

Prinsessa sotilaani!

Siis tyttäreni Miriamhan (17v.) on synnynnäinen Prinsessa koska hän on ainoa tyttäreni. Ja hänellä on kolme vanhempaa veljeä, jotka kantoivat kortensa kekoon Prinsessan miellyttämisessä.

Pari vuotta sitten asuessani Prinsessa Miriamin kanssa Malmössa, kuulin aamulla terassille, miten hän itki oikein tosissaan. Tietysti kiiruhdin hänen luokseen katsomaan että mikä on hätänä. Ja siinä hän istui kauhuissaan sängyllä, itki kuin vesiputous ja kertoi nähneensä kamalaa unta.

Tietysti otin hänet kainaloon ja lohduttelin että unet ovat unia. Mutta hän vaan tinkasi että se oli niin kamalaa. Pyysin häntä kertomaan unesta.

Hän sanoi että uni meni näin: "Mä olin MCc Donaldsilla töissä ja jouduin palvelemaan mun opettajaakin ja enhän mä voi kun mä olen Prinsessa!"

Mietin vakavasti.

Ja Miriam jatkoi;"Ja sitten ne heitteli tahallaan roskia lattialle ja mä jouduin keräämään ne. Mä olin kuin orja, eikö ne tajuu että mä oon Prinsessa. Kerro äiti niille."

En kyennyt enää oikein hillitä hilpeyttä, niin tosissaan hän oli. Ja loukattu, häntä oli kohdeltu niiiiin väärin. Mutta mietin vakavasti millainen tulevaisuus tyttärelläni on tuolla asenteella esim. sitten kun minua ei enää ole häntä palvelemassa.

Kukas sitten ymmärtää Prinsessaa? Enpä usko että kukaan.

Tämän painajaisen jälkeen Prinsessa alkoi tosissaan kyseenalaistamaan synnynnäistä kuninkaallisuuttaan ja pohtimaan että pitäisikö hänen aikuisena tehdä työtä. Puolen vuoden ajan ammatit vaihtui tiheään, lastenhoitajasta taiteilijaan, näyttelijästä lääkäriin, ompelijasta muotisuunnittelijaksi.

Kunnes noin vuosi sitten hänellä tärppäsi ammatinvalinnassa. Hän ilmoitti mulle eräänä päivänä: "Äiti, en mä olekaan enää Prinsessa vaan sotilas!"

Aika huima hyppy! Olin aika ällikällä lyöty tästä äärimmäisyydestä. Ja uskokaa tai älkää, Kapteenistakaan tai kenestäkään muustakaan armeijalaisesta ei ollut vielä edes aavistustakaan. Kohtalo kai.

Sen jälkeen kotimme muuttui enemmän tai vähemmän taistelutantereeksi, jollainen se on vielä tänäkin päivänä. Mutta nythän meillä on oma Kapteeni, joka treenaa Miriamia sydämensä halusta. Ja molemmat nauttivat ja Kapteeni perustelee mulle heidän hirvittävää riehumista sillä että se vahvistaa tyttären luonnetta ja voimia. No mitä tuohon voi sanoa jos molemmat ovat aivan haltioissaan. Se ei ole meinaan mitään pikkupeliä, vaan molemmat ovat hengästyksissään ja hiessä kun lopettavat. Ja mun on oltava erotuomari ja nostettava voittajan käsi pystyyn ja pussattava voittajaa. Jos ne ei ole liiskanneet mua rapakuntoon ennen voittajan julistamista, sillä nakkelevat toisiaan vuoronperään mun päälle. On muutama mustelma tullut. Olen myös heidän valokuvaajansa.

Kapteeni perustelee taistelua sillä, että Miriam voi purkaa agressioitaan siinä samalla. Aina kun Miriam raivoaa Kapteenille, sanoo hän vain että tyttären täytyy päästää kiukut ulos. On hän ihmeellinen mies ja kärsivällinen. Mashallah.

Miriamilla kun menee hermo, hän käy lopuksi käsiksi. Toistaiseksi ja nykyisin vain minuun. Se on aika dramaattista koska mä olen hyvin kosketusarka sairauden takia. Ja Miriamhan ei ole mikään hento kirppunen, vaan ihan painijan mitoilla varustettu. Pelkkä lätkäisykin saa minut lennähtämään.

Kuitenkin mä katson, että Miriam on pärjännyt hienosti olosuhteisiin nähden. Mehän asumme edelleen tässä yksiössä kuin sillit suolassa. Kenelläkään ei ole yksityisyyttä. Lisäksi mulla on aviomies, ja se aiheuttaa mustasukkaisuutta. Juuri tänään hän sanoi "Äiti, rakastatko sä varmasti mua? Ennen sulla ei ollut ketään (mitä??) jota oisit rakastanut kuin mä". Mistä Miriam sen tiesi? Mutta Kapteenia hän tietää minun rakastavan.

Selitän hänelle ties monenko kerran että rakkautta on monenlaista ja toinen ei sulje toista pois. Ja että rakkaus lapsen ja äidin välillä on suurinta täällä maailmassa. On hän kysynyt joskus rakkauttani Allahiinkin ja sen hän hyväksyy että se on suurinta. Mashallah.

Mutta aika ajoin Miriam antaa minulle satikutia, olen monena yönä saanut tukkapöllyä, kun Miriam on mustasukkainen  K  a p t e e n i s t a . Uskomatonta! Siis ei minusta vaan miehestäni.  Ja se alkoi kyllä heti muutettuamme yhteen. Tukkapöllyä tulee, koska häiritsen kuulemma Babaa! Usein Kapteeni pelastaa minut sillä että lähettää minut keittiöön ja hän jää juttelemaan Miriamin kanssa. Koska mähän olen se roisto, Miriam ei rauhoitu ennenkuin roisto on jättänyt heidät rauhaan. Kiitti vaan.

Kuulen aina tuolloin Kapteenin puhuvan Miriamille: "Minulla on maailman paras tytär Miriam! Rakastan sua Miriam eniten tässä maailmassa. Sen jälkeen vasta äitiä ja sitten vasta Shaimaa."

Alhamdulillaah meillä on ollut elämässä tälläinen Allahin siunaus, saada perheenpää jolla on rautaiset hermot ja itsehillintä. Ja rakkautta tuhlailtavaksi ja ymmärtämystä. Siis miehellä joka ei ole vielä edes kokenut isyyttä. Ei tarvitse kenenkään kummastella että miksi kunnioitan ja rakastan Kapteenia niin suuresti.

Toisekseen, Miriamilla on joku murrosiän tapainen hirviökausi. Hän valittaa kaikesta. Yrittää määräillä minua ja kontrolloida.

Harvoin menee päivä niin ettei hän ole uhannut mua hakkaamisella, poliisin soittamisella tai pidättämisella. Mikään minkä minä valitsen tai valmistan, ei kelpaa. Vaatteet tai ruoka esimerkiksi. Hän on kimpussa kokoajan, mäkättää ja mäkättää. Olen iltaisin niin väsynyt etten edes halua toisinaan vaihtaa Kapteeninkaan kanssa yhtään sanaa. Mutta hän ymmärtää. Ja antaa tilaa levätä. Enkä mä koskaan hermostu, huuda tai ole vihainen Miriamille. Pitäisikö mun? Siitä draamasta ei sitten tule koskaan loppua. Se suistaa hänen elämänsä lopullisesti raiteiltaan.

Myöskin se, että Miriam juoksuttaa ja passuuttaa itseään minulla kokoajan, on hänen testaamistaan onko kaikki hyvin. Se on hänen turvallisuuden mittari että jaksan käydä 7 kertaa sanomassa hyvää yötä, juoksen hänen wc-käynnin aikana siellä useaan otteseen, tulen 10 m päästä kaatamaan hänelle mehua, joka on hänestä metrin päässä. Ja hän rauhoittuu, koska kun minä vastaan aina hänen pyyntöihinsä, hän tunte että kaikki on hyvin ja turvallista.

Mutta eihän tämä elämä nyt aina ole pelkkää sotaa. Usein Miriam sanoo että halataanko ja pyydetään anteeksi ja sovitaan, awww. Siinä on vaan ihme piirre, mun on myös pyydettävä anteeksi, koska mun äänensävy ei ole ollut lempeä tai en ole katsonut häntä rakastavasti. Totta se onkin. Miriam on yhä elkeiltään Prinsessa, kuulemma sotilas-prinsessa.

Tämä Prinsessa on varmaan opettanut minulle paljon siitä mitä olen elämässäni oppinut. Katson että hän on minulle ja lähimmilleni Allahin lahja, minun testini ja uskottu tehtäväni; miten kohtelen ja kasvatan häntä. Tai hän meitä muita, miten milloinkin. Rakastan Allahia ja perhettäni, joka on niin uskomattoman rakas ja ihana! Mashallah!