Kokemuksen syvällä rintaäänellä en puhu yhtään mitään, koska luulen että vaikka olen oppinut 3:sta muslimiavioliitoistani paljon, en silti ole ottanut opikseni paljon mitään. What a pity!
Mä erosin about kaksi vuotta sitten ja asennoiduin ihan siihen että elän elämäni yksin loppuun saakka. Se oli musta traagista, mutta tein tuollaisen päätöksen miellyttääkseni esikoistani, nyt 30v. poikaani. Nyt ajattelen että miksi ihmeessä! Mitä ihmettä mun päässäni liikkui. Ehkei mitään muuta kuin äidinrakkauden valeanpunaista utua. Poikani vihasi silti minua ja minusta tuli katkeera sen takia että lopetin hänen vuokseen ihan ok- hyvän avioliiton komean miehen kanssa joka oli erinomaisen hyvä isä tyttärelleni ja erinomainen kokki. Ja mun ei tarvinnut ikinä tehdä kotitöitä, joten musta tuli patalaiska! Se ei ollut hyvä, se laiskuus meinaan.
Mutta nyt jälkeenpäin mä taas näen asiat kirkkaampana. Kaikella on oma tarkoituksensa. Ja Allahilla oli jotain paljon parempaa varattuna mun tielleni, josta minulla ei tietenkään tuolloin ollut aavistustakaan. Allah kareem!
Mutta mä päätin olla yksin koska olen aika outo sekä mulla on omanlaiseni elämäntyyli johtuen autistisesta tyttärestäni ja myös omista hankaluuksistani.
Kuka meitäkin kestäisi, ajattelin.
Keneen voisin luottaa täydesti teini-ikäisen tyttäreni kanssa, pohdiskelin.
Ja miksi yleensä kukaan menisi naimisiin keskiäikäisen kulahtaneen naisen kanssa, joka on laiska, elää öisin ja ei taatusti palvele ketään miestä.
Joka ei ole kaunis, rikas eikä aina niin miellyttäväkään.
Neljän lapsen äiti.
Isoäiti!
Lihavahko, lysähtänyt vartalo.
Suorapuheinen ja todellinen haaste miehelle.
Sanoinkin mun rakkaalle ystävälleni Sarille, että avioituminen on niin työlästä että pitäisi olla sekaisin rakkaudesta jotta sen kestäisi. Ja sitähän mulle ei tulisi tapahtumaan! Mä en nimittäin ole koskaan antautunut täysin rakkaudelle, aina on ollut varaus että jos ei onnistukaan niin so what!
Sydäntä ei särjetä!
Miesten perään ei itketä!
Huono asenne. Ja en ole koskaan sitoutunut toiseen ihmiseen ja antautunut täysin vaan aina mulla on ollut ikäänkuin oma elämä siinä sivussa kaiken varalta, jos ero tulee.
Huono homma. ikäänkuin varaus että mulle ei voi käydä huonosti.
Siis nytkun olen rakastunut, mun mielestä silti rakkaus ei riitä. Avioliitto on tosi koettelemus ja sitä rakkautta kyllä testataan todella. Voi olla hieman ikäkysymys, asenteet on erilaisia tässä iässä kun lähestytään 50 vuotta. On taitolaji, ainakin minulle opetella elämään toisen ihmisen kanssa. Sillä muslimina, periaatteessa kaksi aivan vierasta ihmistä kantaa oman kulttuurinsa, tapansa ja tottumuksensa ja elämäntyylin samaan kotiin.Kuulostaakin jo pelottavalta! Vaatii todellista uskoa ja urheiluhenkeä!
Sanoin yksi yö tuossa miehelleni ihan vaan ex tempore ilman esipuheita, että mä en tunne sua lainkaan. No hänhän hätääntyi kamalasti; "Habibaty ya qalbi, mitä nyt on tapahtunut, miten niin et tunne omaa miestäsi! Mähän olen ollut sulle niin rehellinen ja kertonut kaiken sulle. Mitään en ole salannut. Amout alayki ya ghaali!". No mä yritin selittää juuri tätä juttua hänelle ja kysyin että luuleko hän tuntevansa minut, johon hän että aika hyvin. No mähän olen kuin avoin kirja, niin hyvineni kuin pahoineni.
Mutta mä vasta opiskelen miestäni. Rakastan häntä, mutta pidänkö hänen ominaisuuksistaan? Mä näet pystyn rakastamaan jotakuta pitämättä hänestä!
Mutta kun tämä avioliitto oli niin selkeä Allahin johdatus, uskon että kaikki kääntyy parhaiten inshallah.
Nyt tämä pohdiskelu saa riittää. Oliko tässä mitään järkeä ja järjestystä, punaista lankaa. mene ja tiedä.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar