Tyttymättömyss

Mikä ihme ihmistä vaivaa? Ihmistä jolla on kaikki hyvin, suuremmalla mittapuulla todella hyvin. Mutta, että aina pitää valittaa ja olla tyytymätön. Olen kurrkkuani myöten täynnä tuota valittajaa. Hän on mulle omalla tavallaan rakas, mutta nyt mä alan kyllästyä häneen.

Pitäiskö tuo valittaja lähettää hetkeksi johonkin vähemmän loistokkaisiin oloihin, niin jopas alkaisi rouva ymmärtämään oman elämänsä loistokkaat olosuhteet. Mutta voi olla että hän unohtaisi ne saman tien kun taas saisi sen "hopealusikan" käteensä.

Tuolle ihmiselle olisi ihan oikein että joutuisi kaivamaan kasvimaalta kasviksensa keitoksiinsa, kynimään miehensä tappaman kanan ja valmistamaan sen, ihan ilman wokkipannuja ja höyrykattiloita. Se olisi sille ihan oikein!!!

Sille olisi myös oikein että se saisi pestä sementtilattian päällä kyykkimällä pesuvadissa kaikki pyykit, siitähän rouva riemastuisi!  Ei olisi madamella pyykkitupaa ja miestä joka kantaa pyykkikorin sinne.

Sitten se joutuisi monta kertaa päivässä hinkkaamaan niitä sementtilattioita jollain luudalla, ei olisikaan mikrokuitumoppia ja langatonta imuria! Palauttaisko tämä maanpinnalle rouvan?

Jos ei, niin sitten rouva joutuis hakemaan kanistereilla kaivolta vettä ja raahaamaan sen kotiin, siinä sitä olisi näkemistä, se varmaan itkisi, repisi hiuksiaan ja kiroilisi. Mutta mikään, ei mikään auttaisi häntä.

Sitten kun se haluaisi puhdistautua, taas se joutuisi raahaamaan vedet kanisterillä, lämmittämään yhen kattilallisen, laittaa sopivan veden ämpäriin ja kauhomaan jollain kipolla vettä päällensä jääkylmässä talossa ja siinä olisi rouvan kylpy ja suihku. Melkein naurattaa vahingonilosta.

Sitten kun matamin kuviteltu mies tulisi kotiin valmiiksi hermostuneena ja nälkäisenä, niin kaikki pitäisi olla tip top miehen nenän alla ja vaimo suloisena hymyillä vierellä tai voisi tulla isompia ongelmia rouvalle.

Sitten tämä kuviteltu mies lähtisi hyvässä lykyssä kahvilaan. No mutta kyllähän rouvalla ajanviettettä riittää, siivota keittiö ja tiskit  ja huoneet.

Lastenhoidosta en edes puhunut mitään vielä.

Olisiko tuolla matamilla jo luu kurkussa? Itkisikö hän ja anelisi miestään päästämään hänet entiseen elämäänsä? En tiedä, tämä madam voisi olla niin raivo, että uhkailisi miestään että jättää tämän ikuisiksi ajoiksi jos ei juuri pääse kotiin omaan ihanaan elämäänsä.

Olisiko tuo ihminen ottanut opiksi? Mene ja tiedä!

Ihmettelen vaan että miten tuon rouvan mies kestää häntä ja jopa hemmottelee ja kutsuu vaimoa  parhaaksi asiaksi mitä hänen elämässään on ikinä tapahtunut! Mashallah. Allah antakoon tuolle miehelle parhaan paikan paratiisissa, amiin!

Lupaan itselleni, että muutan asennettani kaikkiin kamaliin vastoinkäymisiin elämässäni. Niitä ovat siivous mikrokuitumopilla ja  langattomalla imurilla, ruuanlaittaminen itselle ja tyttärelle.

Tuo järkyttävä matamihan olen tietysti minä. Allah armahtakoon ja auttakoon, amiin!

Äitini, kultainen, rakas Äitini!

Haluan esitellä teille mun rakkaan Äitini: Hauskempaa ihmistä saa hakea, hän on luonnonlahjakkuus. Maalaistalon tytär. Yksinkertainen 82 vuotias Rouva.

Tässä samalla paljastuu huumontajuni, joka voi olla monen mielestä sairas. Nauran itselleni, omille kömmähdyksille, arkielämälle ja kaikelle hasuulle todellisuudelle, sillä eihän kaikkea tarvitse ottaa kuolemanvakavasti tai tulee kuolema. Ja nauran vitseille, rumillekin. Toivon ettei kukaan loukkaannu.

Äitini, joka ei osaa edes avata tietokonetta ja ei ymmärrä siitä yhtään mitään, soitti minulle ja sanoi "lähetin siulle sähköpostia!" Minä:"mitä mitä, miten sä osasit??" "No soitin sulle, ja sitte siellä alko joku kone puhumaan ulkomaan kieltä ja mie puhuin sulle siihen sähköpostin!!!" Ihana!!!!

Ja sitten, soitin Äidille ja sanoin että lähetän tekstiviestillä mun uuden osoitteen hänen kännykkään ja veli saa kirjoittaa sen ylös sieltä koska Äitini osaa vain soittaa kännykällä, ja ladata sen. Äiti tuumasi "Et sie voi, ei minun kännykässä ole mitään tekstiviestiä!" Hihihiiiiiii! Äiti väitti kivenkovaan että hänelle ei voi viestittää koska ei ole ostanut kännykkäänsä tekstiviestiä. Jippiiii!!!!

Kun minä käännyin muslimiksi, en ollut käynyt kotona 5:teen kuukauteen. Äidin kanssa tuli konflikti kun rakas Isäni poistui keskuudestamme samana vuonna. Mä surin niin kamalasti ja syvästi etten kestänyt Äitiänikään.

Joulukuussa 1999 soitin Äidille ja aloin tehdä sovintoa, koska siskoni oli käynyt luonani ja sanonut että Äiti haluaisi sopia. Äiti pyysi käymään. Minä menin. Olin ollut muslimi reilun kuukauden.

Oli joulunalusaika ja ramadankin vielä ja Äiti yritti että paistanko sulle läskiä, uuuuf! Selitin, että koska olen muslimi, en syä enää sikaa. Ja selitin että on ramadan, joten en syö enkä juo yhtään mitään muutakaan. Se oli Äidille ihan kamalaa, koska hän on valtavan vieraanvarainen ihminen ja osoittaa varmaan kiintymystään tuputtamalla meille ruokaa.

Äiti oli kauhean vaivautunut. Katseli kaikkea muuta, mutta ei minun huivitettua olemustani. Katseli muistaakseni eniten kattoon ja pakeni hellan luo paistamaan sitä läskiään ettei vaan tarvitse kohdata minua, outona muslimina.

Mutta mä olin raudanluja. En osannut pehmentää alkutaivalta yhtään Äidilleni, nyt osaisin olla jo lempeämpi ja antaa hänelle enemmän tilaa.

Olin kääntymisestä asti ajatellut että mikään muu elämässä ei merkitse minulle yhtään mitään sen rinnalla että olen saanut kääntyä muslimiksi,  kuin palvella Allahia, tulla hyväksi muslimiksi ja noudattaa ja oppia mahdollisimman tarkasti ja paljon islamia.

Äiti oli varmasti kertonut tulevasta vierailustani läheiselleen, nyt jo edesmenelle siskolleen Mirjamille, sillä täti soitti Äidille vierailuni aikana. Olin juuri aloittanut rukouksen takakammarissa. Olinhan vasta ollut reilun kuukauden muslimi, joten en tuossa vaiheessa osanut sulkea ympäristöä täydellisesti pois, kuten myöhemmin opin tekemään.

Kesken rukouksen kuulin kun Äiti sanoi siskolleen "Satu on täällä nyt, tuolla se rukoilee takapuoli pystyssä takakammarissa".  Silloin mua ei yhtään huvittanut tuo lausahdus, mutta kyllä sitä ollaan jälkeenpäin naurettu läheisten siskojen kanssa. Äiti kulta parka, oli hän varmaan hukassa alkuaikoina.

Ja alkuajoilta taas tapaus. Olin ollut lähes vuoden muslimi ja enhän mä ollut vielä naimisissa. Naapurin tytär oli opettaja, erittäin harras, harjoittava kristitty. Olin ollut hänen työparina koulussa apuopettajana muutaman vuoden aiemmin. Äitini oli tavannut jossain ompeluseurassa hänet ja hän oli kysynyt mun kuulumisia. Äitini oli kertonut että minusta oli tullut muslimi. Naapurin tytär oli kamalan järkyttynyt ja kysynyt että miten sellainen on voinut tapahtua, johon Äitini vastasi että olin mennyt muslimin kanssa naimisiin ja kääntynyt sen miehen takia!!! No niin tietysti oli naapurin tytär tuumannut.

Äiti soitti minulle ja kertoi että oli tavannut tämän naapurin tyttären joka oli lähettänyt minulle paljon terveisiä. Ja sitten Äiti kertoi heidän keskustelustaan. No kysyin äidiltä että miksi sinä kerroit hänelle tapahtuneen väärin johon Äitini vastasi että "ai niin, ethän sie olekkaan naimisissa, mie unohin". Unohdit!!??!! Rakas Äiti, päästi valkoisen valheen, koska miten kukaan muu koska ei hänkään voi ymmärtää että miten joku kääntyy vaan muslimiksi. Ihan outo juttu, niin outo ettei osaa käsitellä.

Sitten pari vuotta myöhemmin sattui hauska juttu. Olimme silloisen mieheni ja kahden poikani ja miniäni kanssa lapsuuskodissani grillaamassa. No aterioinnin jälkeen teen arabian kielellä duaa ja pyysin äitiä sanomaan perässäni. Äiti teki työtä käskettyä siihen asti kun tuli kohta "mina muslimiin", silloin äiti pamautti että " Herrajumala, en mie voi sellaista sanoa, sie yrität tehdä miusta muslimin, mutta en mie ole! Mie olen kristtitty!" Naurultani yritin selittää että sanat ovat arabiankielisiä eikä mikään uskontunnustus. Oli Mamman ilmeessä näkemistä! Kamalaa oikeastaan että mun Äitini epäili minun tekevän hänestä salakavalasti muslimin! Ja miten yllättäen vakaumuksesta tuli tärkeä hänelle.

Nyt kun mulla on kolmas (ja Allah varjelkoon, myös viimeinen) avioliitto, äidilläni ei ole ainakaan muslimimiehistä mitään pahaa sanottavaa, ainakaan minun. Hänelle on tullut hyvä kuva siitä että muslimimiehet ovat kärsivällisiä, erittäin kohteliaita ja avuliaita. Alhamdulillaah.

Nyt en oikeein sana luista, en osaa yhtään kirjoittaa. Mutta kai jotain tuli ulos.

Pohdintojani yleisellä tasolla avioliitosta, aviotumisesta ja tutustumisesta

Kokemuksen syvällä rintaäänellä en puhu yhtään mitään, koska luulen että vaikka olen oppinut 3:sta muslimiavioliitoistani paljon, en silti ole ottanut opikseni paljon mitään. What a pity!

Mä erosin about kaksi vuotta sitten ja asennoiduin ihan siihen että elän elämäni yksin loppuun saakka. Se oli musta traagista, mutta tein tuollaisen päätöksen miellyttääkseni esikoistani, nyt 30v. poikaani. Nyt ajattelen että miksi ihmeessä! Mitä ihmettä mun päässäni liikkui. Ehkei mitään muuta kuin äidinrakkauden valeanpunaista utua. Poikani vihasi silti minua ja minusta tuli katkeera sen takia että lopetin hänen vuokseen ihan ok- hyvän avioliiton komean miehen kanssa joka oli erinomaisen hyvä isä tyttärelleni ja erinomainen kokki. Ja mun ei tarvinnut ikinä tehdä kotitöitä, joten musta tuli patalaiska! Se ei ollut hyvä, se laiskuus meinaan.

Mutta nyt jälkeenpäin mä taas näen asiat kirkkaampana. Kaikella on oma tarkoituksensa. Ja Allahilla oli jotain paljon parempaa varattuna mun tielleni, josta minulla ei tietenkään tuolloin ollut aavistustakaan. Allah kareem!

Mutta mä päätin olla yksin koska olen aika outo sekä mulla on omanlaiseni elämäntyyli johtuen autistisesta tyttärestäni ja myös omista hankaluuksistani.

Kuka meitäkin kestäisi, ajattelin.

Keneen voisin luottaa täydesti teini-ikäisen tyttäreni kanssa, pohdiskelin.

Ja miksi yleensä kukaan menisi naimisiin keskiäikäisen kulahtaneen naisen kanssa, joka on laiska, elää öisin ja ei taatusti palvele ketään miestä.

Joka ei ole kaunis, rikas eikä aina niin miellyttäväkään.

Neljän lapsen äiti.

Isoäiti!

Lihavahko, lysähtänyt vartalo.

Suorapuheinen ja todellinen haaste miehelle.

Sanoinkin mun rakkaalle ystävälleni Sarille, että avioituminen on niin työlästä että pitäisi olla sekaisin rakkaudesta jotta sen kestäisi. Ja sitähän mulle ei tulisi tapahtumaan! Mä en nimittäin ole koskaan antautunut täysin rakkaudelle, aina on ollut varaus että jos ei onnistukaan niin so what!

Sydäntä ei särjetä!

Miesten perään ei itketä! 

Huono asenne. Ja en ole koskaan sitoutunut toiseen ihmiseen ja antautunut täysin vaan aina mulla on ollut ikäänkuin oma elämä siinä sivussa kaiken varalta, jos ero tulee.

Huono homma. ikäänkuin varaus että mulle ei voi käydä huonosti.

Siis nytkun olen rakastunut, mun mielestä silti rakkaus ei riitä. Avioliitto on tosi koettelemus ja sitä rakkautta kyllä testataan todella. Voi olla hieman ikäkysymys, asenteet on erilaisia tässä iässä kun lähestytään 50 vuotta. On taitolaji, ainakin minulle opetella elämään toisen ihmisen kanssa. Sillä muslimina, periaatteessa kaksi aivan vierasta ihmistä kantaa oman kulttuurinsa, tapansa ja tottumuksensa ja elämäntyylin samaan kotiin.Kuulostaakin jo pelottavalta! Vaatii todellista uskoa ja urheiluhenkeä!

Sanoin yksi yö tuossa miehelleni ihan vaan ex tempore ilman esipuheita, että mä en tunne sua lainkaan. No hänhän hätääntyi kamalasti; "Habibaty ya qalbi, mitä nyt on tapahtunut, miten niin et tunne omaa miestäsi! Mähän olen ollut sulle niin rehellinen ja kertonut kaiken sulle. Mitään en ole salannut. Amout alayki ya ghaali!". No mä yritin selittää juuri tätä juttua hänelle ja kysyin että luuleko hän tuntevansa minut, johon hän että aika hyvin. No mähän olen kuin avoin kirja, niin hyvineni kuin pahoineni.

Mutta mä vasta opiskelen miestäni. Rakastan häntä, mutta pidänkö hänen ominaisuuksistaan? Mä näet pystyn rakastamaan jotakuta pitämättä hänestä!

Mutta kun tämä avioliitto oli niin selkeä Allahin johdatus, uskon että kaikki kääntyy parhaiten inshallah.

Nyt tämä pohdiskelu saa riittää. Oliko tässä mitään järkeä ja järjestystä, punaista lankaa. mene ja tiedä.

Jatkoa esittelyyn

Prinsessa Miriamin mielestä hänen esittelemisensä oli vajavainen. Tässä jatkoa.

Tässä vasemmalla on Muhammed Sasuke, Miriamin suuri rakkaus ja aviomies ja tytär Marjuma. Oikealla Miriam itse, tarjoilemassa teetä Sasukelle.

Miriam on itse on manipuloinut löytämiään kuvia ja on siinä hyvä. Lapsia on joskus enemmänkin, joskus kaikki deletoitu (huh, aika hyvä). Joskus hän sanoo "etten mä mitään naimisissa ole vielä, kun olen liian nuori".

Esittely

Rakkaat ystävät.
Päätin aloittaa oman blogin systä, että siten ne jotka eivät halua lukea pitkiä mietteitä FB:ssä, voivat tulla lukemaan tänne mun ajatuksia ja keskustelemaankin, jos sen vaan blogi sallii.

Aluksi pyydän teitä, olkaa avarakatseisia kirjoitus ja kielioppivirheitäni kohtaan, käytän päiviyttäin 4 kieltä ja mitään niistä en osaa enää kunnolla. Nyt asiaan.

Tässä olen minä 48-vuotias käännynnäinen (11v. sitten) muslimi alunperin Porvoosta.

Nimiä on monta, nyt ja lopullisesti inshallah olen Hind, viranomaisille Dimma  tai Alexandra, lapsilleni , äidilleni ja sen puolen sukulaisille olen Satu. Monille rakkaille muslimisiskoille olen yhä Aissa, (Malmin) Aisha tai Maissa-täti.Joten ei kannata välittää nimien kakofoniasta.

Tässä on rakas puolisoni Abdullah 50 v. (ja loputon lista nimiä=sukulinja) Ollaan oltu vajaa kaksi kuukautta naimisissa ja hänen luokse mä muutin tänne Uddevallaan, jossa  on jo jääkäusi alkanut.

Mä muuten kunnioitan mies-sukupuolta ja olen ihan vakaasti sitä mieltä etten voi elää ilman miestä sillä me täydennetään toisiamme. Ja on siinä yhteiselossa sekin, että ei ikävysty, koska on aika usein koetuksella tuo kunnioitus ja ymmärtämys. Miehillä kun tunnetusti on taito saada naiset tolaltaan, kaikessa rakkaudessa.

Tässä on rakasta rakkaampi tyttäreni Miriam, 17 vuotta, tuntee myös nimen Maryam jonka on saanut koulussa. Miriam on ihana, hyväsydäminen tyttö, joka voi ajaa minut huluuden partaalle hetkessä draamallaan. Miriam on autistinen nuori neito, toimii useassa asiassa korkealla tasolla. Sitten on alueita jotka toimii  vajeella tai toimii valtavan  tsempaamisen tuloksena jotenkin ja silloin Miriam on aina hyvin vihainen kun joutuu venymään meidän tavallisten pulliaisten konsteihin. Miriamilla on oma fantasiamaailma, jossa elää kamala porukka ihmisiä/otuksia ihan koko sukuineen. Siellä Miriam viihtyy parhaiten ja niin minun kuin miehenikin on parasta viihtyä jossain määrin. Nuo fantasiaporukka kuuluu siis meidän perheeseen ja jokapäiväiseen elämään. Meidän perheessä ei ikävystytä!

Ja tässä on meidän kulta, rakas, vauva Shaima s.09/02/2010. Shaimalla on taito kietoa ihmiset häntänsä ympärille ja lumota. Aika viisas kissa, joka tietää taatusti miten rakastettu ja kaunis on. Meillä on myös lyhytaikaisempia lemmikkejä Shaiman kavereina aina kun Shaima mieheni avustuksella saa niitä salakuljetettua kotiimme. Myyrä, koppakuoriaianen (2cm) ja lukuisia kastematoja, kun Shaima kuulemma tykkää katsella kun ne kiemurtelee. Shaima vie miestäni kuin pässiä narusta.

Sitten jollaintasolla mun perheeseen kuuluu 3 aikuista poikaa ja 3 lastenlasta.
 .
Äiti on ihan oma lukunsa, hänestä tulette täällä vielä kuulemaan paljon. Ihana Äiti. Kaksi siskoa ja kaksi veljeä, kaikki mua vanhempia. Serkkuja muutama. Sisarusten lapsia, tarpeeksi.

Siis asumme mieheni, Miriamin ja Shaiman kanssa Uddevallassa Ruotsissa. Minä olen asunut jo 6 vuotta Sveanmaalla, lähes koko aikani Malmössa.
Uddevalla on 45 000 asukkaan pikkukaupunki Norjan rajan läheisyydessä. Muslimeita täällä asuu muutama tuhat.  Meidän lähiössä valtavasti, enimmäkseen Iraqin pakolaisia.

Tässä alkuesittely. Koittakaa kestää mun juttuja tai ainahan vopi painaa tuolta oikeesta yläkulmasta tuota pientä rastia ja sulkea sivun.

Allahin siunausta kaikille!